Johanneksen evankeliumin viimeisessä luvussa on kertomus opetuslasten kalareissusta. Muutamat opetuslapset, Pietari etunenässä, ovat lähdössä yökalaan.

Tunnelma on turhautunut ja jotenkin alistunut. Kaikki on lopussa. Heidän tarinansa Jeesuksen kanssa on päätöksessä. Vain Pietari pystyy toimimaan. "Minä lähden kalaan." Jostakin on aloitettava, miksei siis palata entisiin hommiin.

Mutta he toimivat kuin tottumuksesta, alistuneesti, ulkopäin ohjautuen. Heitä ei ohjaa sisäinen innoitus eikä tietoinen päätös. He palaavat työhön, jonka osaavat, siksi että muuta ei ole. Se, mikä joskus oli ollut tärkeää ja olennaista, on menettänyt sisältönsä. He eivät osaa odottaa mitään.

Kun miehet aamun tullen palailevat hukkareissulta, Jeesus seisoo rannalla. Miehet eivät tunnista häntä. "Kuulkaa, miehet. Onko teillä mitään syötävää?" tuntematon kysyy.

Kysymys vie tilanteen ytimeen. Siihen mistä ei enää voi paeta. Eihän heillä ole mitään. He ovat tyhjin käsin ja tyhjin toimin. Kun Mestari on poissa, kaikki työ on turhaa. Öinen kalareissu on heille suuntansa kadottaneen elämän kuva.

Siihen tulee Jeesuksen kehotus: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte."

Vielä kerran, kun kaikki näyttää turhalta, aamun valossa — ja näennäisesti turhassa arjen toistamisessa, avautuu uuden alku. "Se on Herra!"

Rannalla heitä odottaa hiilivalkea ja siellä on paistumassa kalaa ja leipää. "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte", Jeesus kehottaa. Niilläkin on merkitys. Ne täydentävät sitä, mikä jo on valmiina, odottamassa, lahjana. Ylösnousseen läsnäolo ei tee tyhjäksi omaa työtä, vaan antaa sille uuden sisällön ja siunauksen.