"Oliko Jeesus naimisissa?" aloitti työtoverini radiohartautensa jokin aika sitten. Kysymys liittyy Dan Brownin kohuromaanin myötä virinneeseen keskusteluun, jota on käyty Vantaan Laurinkin sivuilla.

En kuitenkaan aio — kenties jonkun pettymykseksi — tarttua tuohon kysymykseen sellaisenaan, vaan pohtia asiaa periaatteellisemmalta kannalta.

Kristillisessä teologiassa on usein korostettu kristinuskon ainutlaatuisuutta sen historiallisen luonteen vuoksi. Kristinuskossa ei puhuta luonnonvoimia heijastavista myyttisistä jumalista ja heidän maailmoistaan, vaan Sanasta, joka tuli lihaksi tietyssä historiallisessa tilanteessa historiallisessa ihmisessä Jeesus Nasaretilaisessa.

Kristinuskon historiallinen luonne on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Koska ei ole olemassa kaiken kattavia, ehdottoman luotettavia ja yksiselitteisiä dokumentteja kristinuskon ensimmäisistä vuosikymmenistä — mitenpä niitä voisikaan olla —, kristinusko joutuu elämään sen saman epävarmuuden kanssa, joka sisältyy kaikkeen historialliseen tapahtumiseen.

Niinpä ei pidä yllättyä, jos milloin vahvemmin, milloin keveimmin perustein väitetään, että Jeesus oli naimisissa ja hänellä oli lapsia tai että hän oli leski. Tai että hän todellisuudessa oli roomalaisia vastaan taisteleva kapinallinen tai että hänen juurensa olivat Qumranin yhteisössä tai vaikka Intiassa.

Ei ole kovin pitkää aikaa sensaatiomaisesta uutisesta, jonka mukaan Jeesuksen veljen Jaakobin luuarkku oli löytynyt. Myöhemmin ilmeni, että kyseessä oli taitava väärennös. Mutta entä jos olisi löytynyt Jeesus Nasaretilaisen luuarkku — luineen?

Paljon parjatussa liberaaliteologiassa on yhdeltä osin kyse siitä, että pyritään löytämään sellainen kristinuskon tulkinta, joka olisi riippumaton sentapaisista historian kysymyksistä kuin Jeesuksen siviilisääty, neitseellinen syntymä tai ruumiillinen ylösnousemus.

Näin ei tarvitsisi pelätä historiasta mahdollisesti paljastuvia epämiellyttäviä yllätyksiä. Samalla kuitenkin herää uusi ongelma: uhkaako kristinusko tällä tiellä muuttua historiattomaksi?

Historia on yhtä aikaa kristinuskon voima ja akilleenkantapää. Sen kanssa on vain elettävä — sekä fundamentalistien että liberaalien.