Mika Häkkinen on oikeastaan myyttisin elossa oleva suomalainen. Edesmenneistä suuruuksista samaan on päässyt vain juoksijalegenda Paavo Nurmi. Toki Sibeliuksella ja Mannerheimillakin on oma roolinsa kansakunnan ikoneina, Aleksis Kivestä puhumattakaan.

Keke Rosbergillakin oli etsikkoaikansa, mutta myytiksi ei tulla Kyllösen kaverina kisastudiossa, vaan miehenä jota kukaan ei kykene oikeasti tavoittamaan. Kuka on siis Häkkinen, joka sai vuosien ajan meidät heräämään aamuyöstä televisioruutujen ääreen? Millaista hänen elämänsä on?

Häkkisten perheystävä, toimittaja Keijo Leppänen sai tehtäväkseen tehdä kirjan, jonka tarkoitus on lihallistaa ja inhimillistää Häkkinen. Mestarin paluu -kirjaa (Otava 2005) lukiessa tulee mieleen, että olikohan tarkoitus kuvata Mikan elämä niin naturalistisen tylsäksi, hän saisi olla vihdoinkin rauhassa.

Koska 36-vuotias Häkkinen palaa tänä vuonna kilparadoille perheautoa muistuttavalla umpivaunulla, on myös arkisen perhe-elämän kuvauksen aika: Erja-vaimo on laittanut mökillä makaronilaatikkoa, mutta poikia — Mikaa ja Hugoa — ei taaskaan kuulu pöytään. Ruoka jäähtyy ja se täytyy kuumentaa uudelleen mikroaaltouunilla. Hugo nyppii lämmitetystä ruuasta murusia. Myöhemmin pojat lähtevät Kouvolan keskustaan syömään hampurilaisia.

Missä on loisto ja missä glamour?

Elämäkertojen tarkoitus on yleensä nostaa päähenkilö jalustalle, mutta Mikan tapauksessa on varaa laskeutua sieltä alas. Entisen kilpa-ajajan kyynärpää on luiskahtaa useaan otteeseen Monacon kuppiloiden baaritiskiltä ja painoakin tulee lisää kymmenen kiloa sen jälkeen, kun aktiiviura jää taakse.

Mutta Mika ryhdistäytyy.

Elämä ei ole erityisen onnellista, mutta ei onnetontakaan.

"Erjan kanssa ei mene hyvin eikä huonosti", Mika vastaa, kun kysytään.

"Taas on tullut rapaa silmille", toteaa Erja tehdessään päivittäistä lehtikatsausta netissä.

Etiopialaisella lähetysasemalla Mika kokee oivalluksen. Hän tapaa päivällä orpolapsia ja katselee illalla tähtiä ja tajuaa, miten pieni ihminen on.