Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. hakunilalainen Amran Mohamed Ahmed otti vastaan vuoden pakolaisnaisen tunnustuspalkinnon. Elämä oli hetken aikaa onnitteluja, haastatteluja ja salamavalojen välkettä.

Vain vajaat kaksi viikkoa palkinnon jälkeen hän koki elämänsä suurimman menetyksen, kun hänen 78-vuotias äitinsä kuoli yllättäen.

— Äiti oli elämässäni todella tärkeä ihminen. Koko ajan halusin, että hän olisi tyytyväinen ja hain hänen hyväksyntäänsä, somalialaissyntyinen Amran kertoo.

Äiti tuli Suomeen kaksi vuotta myöhemmin kuin Amran ja asui koko ajan tyttärensä perheessä. Amranin sisarukset asuvat eri puolilla maailmaa — Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Arabiemiirikunnissa —, joten hän kantoi yksin vastuun äitinsä hoidosta.

Amranin äiti oli somaliyhteisössä tunnettu ja arvostettu ihminen, jolta monet hakivat ja saivat apua. Niinpä hautajaisista tuli iso tapahtuma, jonne saapui surijoita eri puolilta maailmaa.

— Äidillä oli vahva itsetunto ja rikas sisäinen elämä. Ei hänelle ollut vaikeaa sopeutua Suomeen. Kun hän tuli tänne, asuimme Keravalla. Äiti istui parvekkeella ja vilkutti ohi kulkeville junille ja hymyili ihmisille.

Suku on tärkeä

Amranille oli järkytys, kun hänen äitinsä sairastui ja alkoi dementoitua.

— En tiennyt hänen sairaudestaan mitään. En tuntenut ketään vanhuksia, koska niitä ei suvussani ollut. En tiennyt, että dementia tuhoaa ihmisen niin hitaasti. Oli hirveä shokki, kun äiti ei enää tuntenut minua.
Silti Amran halusi hoitaa äitinsä kotona.

— Jaksoin, koska se oli minun tehtäväni hänen tyttärenään. Meidän kulttuuriimme ja uskontoomme kuuluu, että vanhemmista huolehditaan. Vanhuksia ei jätetä yksin laitokseen, vaan heidät hoidetaan kotona.

— En osannut kaivata omaa aikaa. Jos olin väsynyt, ajattelin aina, että äiti on vielä väsyneempi ja tarvitsee minua.

Amran huomauttaa, että hänelle on luonnollista ajatella näin. Perhe ja suku ovat somaleille hyvin tärkeitä.

— Suku on koko ajan selän takana. Velvollisuudet sukua kohtaan on täytettävä ja tarvitsevaa autettava. Vastaavasti voi itse hädässä ollessaan luottaa siihen, että suku auttaa.

"En tiennyt, että dementia tuhoaa ihmisen niin hitaasti. Oli hirveä shokki, kun äiti ei enää tuntenut minua.

Amranista suomalainen elämäntapa ja yhteiskunta tuntuvat oudoilta. Hän miettii, että suomalainen sosiaaliturva, joka sinänsä on hyvä asia, näyttää tekevän ihmisistä itsenäisiä, mutta myös yksinäisiä.

Itse hän sanoo luottavansa siihen, että hänen lapsensa huolehtivat hänestä, kun hän on vanha.

— Mikäli he eivät länsimaalaistu liikaa, hän lisää.

Kaikilla maahanmuuttajavanhuksilla ei ole Suomessa perhettä huolehtimassa. Amran arvioi, ettei Suomessa ole kunnolla varauduttu siihen, että myös maahanmuuttajaväestö ikääntyy ja tarvitsee hoitoa.

— Maahanmuuttajavanhuksia ei oikeastaan ole mitenkään otettu vanhustenhoidossa huomioon. Heillä on vaikeata siksikin, etteivät he osaa kieltä, eivätkä voi kuvata vaivojaan muuten kuin tulkin välityksellä. He saattavat luulla, että kukaan ei välitä heistä.

Vahvat naiset

Amran tuli Suomeen kesällä 1990. Viidestä lapsestaan hänellä oli mukanaan nuorin, joka oli tuolloin vain vähän yli kuukauden ikäinen.

— Ajattelin, että onpa kaunis maa. Ihmisetkin olivat ystävällisiä, eikä aluksi tuntunut olevan mitään hankaluuksia. En osannut aavistaa, kuinka kovia talvet täällä ovat, vaikka olin kyllä nähnyt lunta televisiossa.

— Tuli syksy ja kukat ja puut kuolivat nenän edestä. Ja sitten oli kylmä. Ihmisten käytöskin muuttui, heistä tuli kiireisiä ja kylmiä.

Alkuaikoina Suomessa Amran ihmetteli myös, missä suomalaiset miehet ovat, kun naiset tuntuvat täyttävän kaikki työpaikat.

— Suomalainen nainen ei tyydy istumaan kotona, vaan on tottunut olemaan tasa-arvoinen.

Myös Somaliassa ennen sotaa oli hänen mukaansa ihan yleistä, että naiset tekivät työtä kodin ulkopuolella. Suomessa asuvista somalinaisista sen sijaan vain harvat ovat töissä.

— Mutta kyllä kahdeksan lapsen kasvattaminen kotona on myös kovaa työtä, varsinkin vieraassa maassa ja ilman suvun tukea. Ei siitä selviä, jos ei ole vahva.

Hyvään elämään kuuluu työ

Somaliassa Amran perheineen asui Hargeisan kaupungissa maan pohjoisosassa. Kaupunki kärsi pahoja vaurioita ilmapommituksissa vuonna 1988. Nykyisin Hargeisa on Somalimaan pääkaupunki.

"Tuli syksy. Ihmisten käytöskin muuttui, heistä tuli kiireisiä ja kylmiä."

Elämä Somalian kaupungeissa poikkesi paljon maaseudun elämästä. Monet kaupunkilaiset olivat hyvin koulutettuja, maaseudun viljelijä- ja paimentolaisväestö puolestaan usein lukutaidotonta.

Amran sai käydä koulua ja opiskeli vielä lukion jälkeen kaksi vuotta kaupallisia aineita. Valmistuttuaan hän työskenteli muun muassa opetusministeriössä. Tuolta ajalta on peräisin hänen englannin kielen taitonsa.

Suomeen tultuaan Amranille oli itsestään selvää, että hän haluaa löytää työtä. Hän sanoo yrittäneensä alusta asti osallistua suomalaiseen elämään ja löytää oman paikkansa.

Viimeiset kymmenisen vuotta oma paikka on ollut Vantaan kaupungin palveluksessa. Amran opettaa Hakunilanrinteen koulussa somalin kieltä ja antaa tukiopetusta. Välillä hän työskenteli kaksi vuotta pakolaisten kotoutumishankkeessa.

— Oli vaikeaa kun joutui aloittamaan ihan alusta. Jos Somaliassa olisi rauha ja minulla olisi tällainen työkokemus, olisin varmasti joko hyvässä virassa tai rikas. Täällä minulla ei ole mitään — ei virkaa eikä rahaa. Nyt tulevaisuus on hämärä ja työtilanne muuttuu koko ajan, Amran toteaa.

Hän lisää kuitenkin olevansa ylpeä siitä, että elättää perheensä ja itsensä. Hänen tilanteensa on parempi kuin monilla muilla maahanmuuttajilla. Vaikka sosiaaliturvan varassa voisi selvitä ja joskus jopa jäisi nykyistä enemmän rahaa käyttöön, Amranin mukaan työ on tärkeä osa hyvää ja normaalia elämää.

Samanlaisen suhtautumistavan työhön Amran toivoo opettaneensa myös Suomessa asuville kahdelle tyttärelleen. Toinen on tällä hetkellä töissä, toinen hoitovapaalla kotona pienten lasten kanssa.

Runoja suruista ja iloista

Äidin hoitamisen ja työn ohella Amran on tehnyt somalinkielistä ohjelmaa lähiradioon ja kirjoittanut runoja. Hänen tekstejään on julkaistu lehdissä ja antologioissa. Hän oli myös toimittamassa Yhdeksän syyssadetta -kirjaa, johon on koottu Suomessa asuvien somalinaisten kirjoittamia runoja ja proosaa.

— Kirjoitan minua koskettavista aiheista. Suruista tai iloista. Jos mieleni on rauhaton, kirjoittaminen auttaa. Se parantaa haavat, jos olen surullinen. Ja jos olen iloinen, kirjoittaminen lisää iloa entisestään. En voi kirjoittaa mistä tahansa, vaan minulla täytyy olla asioihin henkilökohtainen suhde.

Amran on väsymätön oman kielensä ja kulttuurinsa puolestapuhuja. Arvojaan hän on yrittänyt välittää sekä oppilailleen että omalle jälkikasvulleen.

— Haluaisin lasteni ja lapsenlasteni muistavan, että elämä on arvokas ja että on tärkeää löytää oman tiensä. Toivon heidän pysyvän somalialaisina, mutta saavan suomalaisuudestakin parhaat puolet. On tärkeää, että he säilyttävät oman kielensä ja oman kulttuurinsa.

"Kun suomalaisilla on vapaata, he voivat rauhassa tavata sukulaisiaan ja ystäviään. Jos minä haluan tavata omiani, minun täytyy matkustaa ulkomaille."

Amran on huolissaan siitä, että kaikki Suomessa syntyneet somalilapset eivät osaa äidinkieltään kunnolla. Suomesta, jota he käyttävät tarhassa, koulussa ja kavereidensa kanssa, tulee vahvempi kieli. Opettajana Amran onkin tärkeässä asemassa kotikielen vaalijana.

Ristiriitoja sukupolvien välillä

Suomessa asuu yli 6000 somalia äidinkielenään puhuvaa, joista suunnilleen neljäsosa on syntynyt täällä. Monet 1990-luvun alussa tulleista ovat jo Suomen kansalaisia. Koko maailmassa somaleita on arviolta kahdeksan miljoonaa, joista noin miljoona asuu ulkomailla pakolaisina, siirtolaisina ja siirtotyöläisinä.

Vaikka Amran kantaakin huolta kielen säilymisestä, hän on onnellinen siitä, että nykylapset ja -nuoret ovat kotoutuneet Suomeen hyvin. Monet jatkavat opintojaan peruskoulun jälkeen, hankkivat ammatin ja rakentavat tulevaisuuttaan.

Yhtä onnellisesti ei ole käynyt niille, jotka aikoinaan lapsina ja nuorina tulivat Suomeen ilman vanhempiaan. Tytöt menivät naimisiin hyvin nuorina, koska opiskeleminen tuntui työläältä. Jotkut pojista syyllistyivät rikoksiin, eivätkä muutenkaan tunnu saaneen otetta elämästä.

— Osa vaikeuksista johtuu siitä, että lapset tulivat tänne yksin. He saivat liikaa vapautta ja alkoivat kuvitella osaavansa kaiken ja olevansa muita parempia.

Nykyisinkin joissakin somaliperheissä on ristiriitoja perinteitä ylläpitävien vanhempien ja länsimaisempaa elämäntyyliä havittelevien lasten välillä.

— Lapset eivät aina ymmärrä, että vanhemmat haluavat lapsen parasta. Monet vanhemmat pelkäävät, että he menettävät kokonaan kontrollin. Ääritapauksessa tämä voi johtaa siihen, että vanhemmat lähettävät lapsensa pois Suomesta.

Vihdoin omaa aikaa

Tällä hetkellä Amran on väsynyt. Suru äidin kuolemasta painaa. Voimia ovat vieneet myös hautajaisjärjestelyt ja -vieraat. Töitäkin on yllin kyllin. Suomen vuosien aikana hän on myös jatkuvasti ikävöinyt muualla asuvia läheisiään.

— Kun suomalaisilla on vapaata, he voivat rauhassa tavata sukulaisiaan ja ystäviään. Jos minä haluan tavata omiani, minun täytyy matkustaa ulkomaille. Koko Suomessa on vain yksi vanha koulukaverini.

Surusta ja väsymyksestä huolimatta Amran suunnittelee jo tulevaisuutta. Tähän asti hänellä ei vielä koskaan ole ollut aikaa itselleen: hoitoa vaativat ensin lapset, sitten äiti.

— Nyt haluan antaa aikaa itselleni ja opiskella lisää jotakin työhöni liittyvää. Myös suomen kielen ja kirjoittamisen opiskeleminen kiinnostaisi. Uuden tekeminen motivoi elämään.