Minusta tuntuu, että menetetty rakas ihminen on haudalla minua lähempänä. Kukilla ja kynttilöillä saan elää ikävää ja kaipuuta todeksi ilman selittelyä. Kyynel silmäkulmassani ei haittaa hautausmaan puutarhassa. Käveleskeleminen, hiljainen juttelu, kiven silittäminen on vielä viipymistä jäähyväisten ajassa ja kertoo toiveestani saada pitää kuollut ihminen mukana elämässäni. Se kertoo surusta ja hämmennyksestä, pettymyksestä ja vihasta, jonka elämän yksinäisyys nostattaa.

Viimeinen tapaaminen piirtyy kuvaksi, joka pikkuhiljaa kaunistuu tärkeäksi voimavaraksi. Siitä minä muistan hänet vielä elävänä, vaikken kaikkea hänen sanomaansa ymmärtänyt, en kuullut, enkä pystynyt vastaanottamaan, koska pelkäsin kuolemaa. Ahdistuin kivuista, joita hän koki ja yksinäisyydestä, jonka läpi hän kulki tuntemattomaan maahan. Sinne minä en voinut häntä seurata. Katselin vain.

Sain tehtäväkseni etsiä häntä kaikkien elävien joukosta ja välillä näenkin vilahduksen. Hänen nimensä on muuttunut, hänen kovuutensa sulanut ja joka kerta kohdatessamme yllätyn. Armon aurinko näkyy siellä, missä uskalletaan nousta ylös ja ravistella elämän kuolema harteilta. Armo ymmärretään siellä, missä kannetaan valheiden sijaan vastuu ja anteeksiantamuksen vapaus. Armon aurinko pilkahtaa siellä, missä turvaudutaan aroin askelin sinun ylösnousemukseesi, elämän ja kuoleman Herra.

Ensi sunnuntai on pääsiäispäivä. Sen aihe on Kristus on ylösnoussut! Alttarilla on valkoinen liina ja kuusi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 118:15–24, Hoos.6:1–3 tai Hes. 37:1–14, 1. Kor. 15:12–22 ja Joh. 20:1–10.