Vuonna 1900 amerikkalainen kasvatusfilosofi Ellen Kay nimesi alkavan vuosisadan lapsen vuosisadaksi. Hän halusi korostaa, että lapsi on arvokas sellaisenaan — ei vain lapsityövoimana tai hyödyn tuottajana joskus tulevaisuudessa.

Lapsista uskallettiin alkaa välittää siksi, että lapsikuolleisuus oli vähentynyt. Vielä 1800-luvun alussa perheen lapsista puolet saattoi kuolla ennen aikuisikää. Vuosisadan lopulla perheet olivat keskimäärin seitsenlapsisia ja enää vain yksi lapsista kuoli pienenä.

Lapsuutta ei enää pidetty vain välivaiheena aikuisuuteen, vaan ymmärrettiin, että se on tärkeää kasvun, kehityksen ja yhteiselämään sopeutumisen aikaa. Niinpä korostettiin vanhempien, toisten aikuisten ja yhteiskunnan velvollisuutta kasvattaa, suojella ja valvoa lapsia.

Englannin Gloucesterissa oli sanomalehtimies Robert Raikes huomannut jo 1780-luvulla, miten etenkin sunnuntaisin köyhät työläiskorttelit olivat täynnä mellastavia ja kiroilevia lapsia. Hän oli sitä mieltä, että helvetillisen menon sijasta lasten olisi parempi oppia lukemaan ja tuntemaan Jumalan sanaa.

Pikkupalkkioilla Raikes palkkasi opettajiksi köyhiä säätyläisnaisia. Kun vielä kulmakunnan lapset saatiin koolle, oli syntynyt uudenaikainen englantilainen pyhäkoulu.

Samoihin aikoihin Suomessakin jotkut papit alkoivat järjestää kuusivuotiaille ja sitä vanhemmille lapsille opetusta sunnuntaisin ja pyhäpäivinä — suojatakseen lapsia "kaikenlaiselta turhuudelta, kuljeskelulta ja vallattomuudelta".

Jo uskonpuhdistuksen ajoista asti oli ajateltu, että jokaisen kristityn piti vähintäänkin oppia lukemaan ja tuntemaan katekismus. Oppituloksia valvottiin kuulusteluilla, joita pidettiin kirkossa, kinkereillä ja lukkarinkoulussa. Nyt syntyneestä lasten koulusta tuli esimerkiksi Turun seudulla "laiskankoulu" niille, joiden lukutaito ei ollut muuten edistynyt.

Porvoon seudulla pyhäkoulu kehittyi lasten hartaushetken suuntaan — tätä kehitystä tuki Englannin-malli. Pääpaino oli sunnuntain raamatuntekstien läpi käymisessä, joka oli tehtävän lapsen ikäkauden mukaisesti. Pyhäkoulun hengellinen tehtävä oli opettaa lapsia tuntemaan Jeesus, lasten paras ystävä.

1800-luvun loppupuolella syntyi valtakunnallinen yhdistys, joka alkoi julkaista Pyhäkoululehteä, Lasten pyhäkoululehteä ja muuta pyhäkoulukirjallisuutta sekä järjestää pyhäkoulunopettajien koulutusta. Tätä nykyä yhdistys tunnetaan Lasten Keskuksena.

1910-luvulla pyhäkoululaisia oli Suomessa jo yli 200 000. Opettajina toimivat yleensä vapaaehtoiset seurakuntalaiset, jotka eivät saaneet työstään palkkaa. Aluksi pääosa heistä oli miehiä, mutta 1910-luvulta lähtien pyhänkoulunopettajien enemmistönä ovat olleet naiset.

Kuka ihmeen Immi Hellen?

Nimi saattaa kuulostaa oudolta, mutta hänen sanoittamansa laulu "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…" lienee kaikille tuttu. Kansankoulunopet-taja Immi Hellen oli 1900-luvun alun nimekkäimpiä lastenlyyrikoita. Hänen muita tunnettuja runojaan ovat Oravan pesä, Pieni nokikolari ja Joulukirkkoon.

Lapset olivat Suomen taiteen kultakaudelle suosittuja maalausten aiheita.
Hugo Simberg maalasi muun muassa:
Akselin, 1897
Vinnarin sisarukset, 1898
Perunatytön, 1901
Kellonsoittajan, 1902
Haavoittuneen enkelin, 1903
Köynnöstä kantavat
pojat, 1906
Tytön ja karitsan, 1913

Haavoittunut enkeli Hugo Simberg oli sairastunut vakavasti ja seurasi kevään 1903 tuloa Helsingin Diakonissalaitoksen ikkunoista. Huhti-toukokuussa hän toipui niin, että pystyi jo tekemään pieniä kävelyretkiä läheisen Töölönlahden rannalla. Simbergillä oli mukanaan kamera, jolla hän otti kuvia rannalla leikkivistä lapsista. Tuosta näkymästä syntyi vielä samana syksynä Haavoittuneen enkelin maisema.

Näin neuvoi Pyhäkouluyhdistyksen Sinä ja lapsesi -kirjanen vanhempia ja kasvattajia 1900-luvun vaihteessa.