Ystäväni lapselta leikattiin juuri aivokasvain. Nyt tyttö toipuu teho-osastolla. Pelko ja murhe varjostavat lähipiiriä. Voiko tässä murheessa ja surussa olla näkyvissäkään mitään lohtua tai iloa?

Välillä elämä saattaa olla ruusuilla tanssimista, mutta tuntuu, ettei sellaisia vaiheita kestä yleensä kovin kauan. Meille jokaiselle näyttää riittävän murheita: pieniä ja suuria. Ja välillä niitä tuntuu olevan aivan liikaa yhden ihmisen kannettavaksi.

Kohtaan työssäni sairaita lapsia ja heidän perheitään. Ymmärränkö minä vanhempien tuskaa ja surua? Osaanko tukea perhettä? Osaanko luoda toivoa tulevasta?

Olen kiitollinen siitä, että omilla lapsillani on ollut hankalia koliikkivaivoja vauvaiässä. Olen kiitollinen valvotuista öistä ja tuskastani lapsen itkua kuunnellessa. Olen kiitollinen siitä, etten välillä jaksanut ollenkaan ja että olin toivoton.

Olen kiitollinen siitä, että lapseni on syntynyt keskosena ja tarvinnut sairaalahoitoja, toimenpiteitä ja kontrollikäyntejä. Olen kiitollinen epävarmuudesta ja siitä, että koin syntyneen lapseni vieraaksi ja sairaalan omaksi, kun en saanut päättää hänen hoidostaan.

Olen myös tyytyväinen niistä kerroista, jolloin olen itse joutunut sairaalavuoteeseen ja kokenut, etten itse muka tiedäkään asioitani — ja menettänyt näin osan itsemääräämisoikeudestani muuttuessani potilaaksi.

Tällä hetkellä olen kiitollinen näistä murheellisista kokemuksista. Mutta voit olla varma, etten osannut olla niistä alkuunkaan iloinen silloin, kun jouduin ne kohtaamaan.

Sanotaan, että kärsimys jalostaa. Pikemminkin sanoisin että kärsimys joko avaa silmät näkemään enemmän ja syvemmin tai sitten kärsimys sulkee ja katkeroittaa.

Pääsiäisenä noin 2000 vuotta sitten murhe ja kärsimys muuttuivat ylösnousemuksen iloksi. Haluan uskoa, että yhä tänä päivänä surun jälkeen saamme kohdata toivoa, uutta elämää ja iloa. Huomaamme ne vasta silloin, kun ne vihdoin kohtaamme. Silloin saamme sanoa: tervetuloa ilo!