Uskottomuus puhuttaa kovasti, tällä hetkellä kirkonkin piirissä. Minua ihmetyttää, miksi ei tuoda ihan rehellistä näkökulmaa asioihin.
Eihän uskottomuuteen tarvita mitään ihmissuhde- tai muuta kriisiä. Uskottomuus on yksinkertaisesti miehen mielestä yksi elämän nautinnoista, jonkinasteinen seikkailu. Toki tasa-arvo on saapunut tällekin alueelle, ehkäpä osittain katkeruuden ja kostonhalun myötä.
Oman viehätyksensä tilanteeseen tuo asiaan liittyvä salailu. Tilanteen paljastuttua pettäjä voi olla helpottunutkin ja häpeän saa kantaakseen petetty osapuoli. Toki siinä vaiheessa suhde voi olla kriisissä.
Miesporukoissa kehuskellaan miten pitkään on onnistuttu huijaamaan puolisoa. Yleensähän petetty osapuoli saa tietää asiasta viimeisenä.
Kukaan ei pysty arvioimaan toisen ihmisen henkilökohtaista uskoa, mutta tulipa tuosta piispan tapauksesta mieleen vanha juttu, jossa ”julkijumalaton” totesi uskovaiselle, että teillähän elämä on helppoa, voi tehdä syntiä huoletta, kun sen aina saa anteeksi.
Niin, ja tunnetuimpia Raamatun kertomuksia uskottomuudesta lieneekin Daavidin elämä.