Mahmoud katselee lumisateessa neljännen kerroksen parvekkeelta suomalaista lähiömaisemaa. Täällä hän on kuin kuka tahansa juureton muuttaja. Afganistanin sodan aikaiset vuodet Neuvostojoukkojen sotavankina tuntuvat jo kaukaisilta.

Edellisessä elämässään Afganistanissa hän oli ollut niin hyvässä asemassa valtion virkamiehenä, että kun sota alkoi, hänet vangittiin heti. Täällä hänet on tuomittu loppuelämän mittaiseen työttömyyteen, sillä ikää alkaa olla jo yli viisikymmentä vuotta eikä samanikäisiä suomalaisiakaan haluta töihin.

Mahmoud kuluttaa aikaa opiskelemalla suomen kieltä. Vähän hankalaa se on, mutta kyllä häneltä asiointi  sujuu niin kaupassa kuin virastoissakin. Opiskelun lisäksi tupakanpoltto on hänelle rakas harrastus. Suomessa sekin on tosin tehty hankalaksi; kerrostalossa naapurit valittavat heti, jos polttaa parvekkeella.

Suurinta päänvaivaa hänelle tuottavat kuitenkin sukulaiset. Suomalaiset eivät voi kuvitella, millaista on olla suvun päämies: hänen olisi pidettävä huolta huono-osaisemmista sukulaisista, jotka sotien seurauksena asuvat ympäri maailmaa.

Aina kun Mahmoud tulee kotiin, vastaaja on täynnä soittopyyntöjä Australiaan ja Pakistaniin. Ja vaimo, joka oli aikanaan kotimaassaan rikkaan miehen tytär, puhuu tuntikausia puhelimessa ja odottaa, että aviomies maksaa. Nykyisellä tulotasolla se ei ole kovin helppoa.

Kaiken lisäksi Mahmoudin Suomessa asuvat pojat ovat ilmoittaneet haluavansa naimisiin ja vaimot pitäisi hakea kotimaasta, ja tietysti maksaa avokätiset myötäjäiset.

Nyt Mahmoud on päättänyt olla piittaamatta perinnäistavoista ja hoitaa suvun asioita länsimaalaisten tyyliin. Polttaahan hän jo tupakkaakin paaston aikana.

Rahattomat ja kodittomat serkut — ainakin ne, jotka asuvat niin kaukana, etteivät tule ovelle pyytämään hänen hyväntekeväisyyttään — saavat jäädä. Heille toivotetaan tavalliset salaam aleikumit, mutta rahaa ei anneta, ja pojat saavat mennä naimisiin täällä asuvien afgaanityttöjen kanssa, työttömän myötäjäisillä.