Onko kävelijä iloisempi heilauttaessaan repun selkäänsä vai laskiessaan sen maahan? Sitä hän ei osaa sanoa, sillä: "Lähdön jännitys virittää hänessä jo perilletulon odotuksen. Mitä hän tekeekin, se ei ainoastaan ole oma palkkansa, vaan palkitsee vuorostaan hänen seuraavatkin askelensa, ja näin mielihyvän hetket seuraavat toinen toistaan loputtomana ketjuna."

Näin kirjoitti skotlantilainen kirjailija Robert Louis Stevenson yli sata vuotta sitten kävelyretkiä käsittelevässä esseessään. Kun sen suomennos osui käsiini, ihmettelin kirjasta välittyvän tunnelman tuttuutta. Kävelyretkistä -kirja luotaa kävelemisen filosofiaa ja maisemaestetiikkaa, ja Stevensonin maisema on englantilainen maaseutu 1800-luvun lopussa. Silti kirjaa lukiessani tunsin, että olen kokenut jotain samaa. Mutta missä?

Valitsimme vain tien

Sitten tajusin: Tällaisia joutilaita, ei minnekään suuntaavia kävelyretkiä tein kaiket kesät 1960-luvulla satakuntalaisessa maalaismaisemassa ystäväni Sadun kanssa. Olimme yhdeksän- tai kymmenvuotiaita ja kesämökkinaapureita.

Kuten Stevensonin, meidänkin suvipäivämme jatkui loputtomana, ja koska ihan koko päivää ei voinut järvessäkään viettää, kuljimme nurmettuneita mökkiteitä ja kävimme filosofisia keskusteluja. Mietimme muun muassa Jumalan olemassaoloa ja naimisiinmenoa.

Meitä ei sitonut mikään — kesälomaa viettävän koulutytön vapaus lienee samaa luokkaa kuin skotlantilaisen kirjailijan.

Emme yleensä päättäneet mennä minnekään. Valitsimme vain tien. Ja valinta piti tehdä uudelleen jokaisessa risteyksessä.

Kuljimme monta kesää samoja teitä, joita samat kivet, maitolaiturit, mansikkapaikat, vadelmapensaat, veräjät ja pellot heinälatoineen reunustivat. Pystyn palauttamaan ne mieleeni koska tahansa, sillä ne ovat jollain lailla asettuneet minuun. Kenties johonkin tämäntapaiseen kokemukseen viittaa runoilija ja mystikko Angelus Silesius sanoessaan: "Et ole paikassa, vaan paikka sinussa."

Kävely puhdistaa ahdasmielisyydestä

Stevensonia lukiessa tekee mieli heti lähteä ulos. Kiemurtelevista poluista hän kirjoittaa: "Polun mutkittelu yksin riittää elävöittämään pitkän päivän marssin, vaikka maasto olisi tavanomainen tai ankeakin — —. Kun suostumme tähän koukeroiseen kulkuun, jolloin vain hiukkanen kerallaan näyttäytyy ja yhä uudestaan keimaillen vaikenee, samaan tapaan kuin ystävä vähitellen paljastaa sydämensä salat, — silloin paljastaa maa meille koko ihanuutensa."

Kaikki patikkaretken mukanaan tuoma lisää Stevensonin kulkijan onnentunnetta. Hän ei tiedä mitään ihanampaa kuin istuskella päivän päätteeksi majatalon edustalla illantuloa seuraten. Tai hän nojailee sillankaiteeseen vesikasveja ja sukkelia kaloja tähystellen, ja kävelyn jäljiltä "lihakset ovat niin mieluisan vetelät ja olo niin puhdas ja vahva ja joutilas".

Stevenson arvelee, että hikinen kävely puhdistaa ihmisen ahdasmielisyydestä, ja juttu luistaa sen jälkeen, sattuipa kumppaniksi viisas tai tyhmä. "Omat päähänpinttymät pannaan syrjään ja katsellaan, miten paikalliset mielialat kehittyvät."

Unohda käsipainot — etsi elämän lähteitä

Villiä luontoa puolustavan amerikkalaisen filosofin Henry David Thoreaun Kävelemisen taito on niin ikään ylistyslaulu kävelylle. Thoreau ei usko pysyvänsä terveenä ja hyvällä tuulella, ellei vietä vähintään neljää tuntia päivässä kuljeskellen halki metsien ja vainioiden.

Hänelle käveleminen ei ole liikuntaharrastus vaan "päivän tehtävä ja seikkailu". "Saadaksesi liikuntaa lähde etsimään elämän lähteitä", hän kirjoittaa ja varoittaa: "Ajattelepa miestä joka nostelee käsipainoja terveydekseen samaan aikaan kun nuo lähteet pulppuavat etäisillä laitumilla, joita hän ei etsi!"

Stevenson ja Thoreau pysyttelevät kohtuudessa ja arvostavat lähiseutuja. Niinpä he pystyvät inspiroimaan myös tavallisia suomalaisia, jotka tuhannen kilometrin pyhiinvaelluksen sijasta lähtevät mieluummin iltakävelylle. Mistään mitättömästä joukosta ei ole kyse: Kävely on suomalaisten suosituin liikuntamuoto.

Maltillinen kävelijä ei kuitenkaan rääkkää itseään liian pitkällä marssilla, joka lopulta turruttaa kaikki aistit, vaan saa sopivan mittaisen taipaleensa palkinnoksi leppeän valohämyisen illan, Stevenson lupaa.

Koska kävelyretki on syvimmiltään mielentila, seikkailu löytyy oman kylän ja naapurikylän väliltä.

"Kahden kolmen tunnin kävely vie minut maahan, jonka outous vastaa kaikkia odotuksiani", Thoreau toteaa. Hän vertaa kymmenen mailin säteellä vedetyn ympyrän sisään jäävää maisemaa ihmiselämän seitsemän vuosikymmenen mahdollisuuksiin, ja näkee niissä tiettyä vastaavuutta; kumpikaan ei koskaan tule aivan tutuksi.

Kirjoja kävelemisestä
Jarmo Ahonen ja Maarit Huovinen: Kävelemällä terveyttä. WSOY 2001.
Robert Louis Stevenson: Kävelyretkistä. Jack-in-the-Box 1997. Suom. Alice Martin.
Henry David Thoreau: Kävelemisen taito. Jack-in-the Box 1997. Suom. Markku Envall.

"Painavat asiat eivät jaksa kovin pitkää lenkkiä"

Helena Leppänen ei mielestään harrasta kävelyä sen enempää kuin hiihtoakaan. Talvella vain on kätevää liikkua suksilla, ja kesällä taas omat jalat vievät lempipaikkoihin. Helena kuljeskelee metsässä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn. Seuralaisena hänellä on useimmiten Tepsu-koira, jonka sukupuusta löytyy pystykorvaa ja lapinkoiraa.

— En minä koiran takia kävele, mutta kun se näkee, että olen lähdössä, se haluaa mukaan.

Leppäsen omakotitalo Kuninkaanmäessä sijaitsee metsän reunassa. Ja metsään kun astuu, on kohta Sipoonkorven laidalla. Kilometrin kuljettuaan voi pulahtaa uimaan Bisa-järvessä.

— Se on ylellistä. Täällä on palvelut lähellä: sienipaikat ja mustikkamaastot, puhdas ilma ja lintujen laulua. Nautin linnuista ja kasveista, vaikken niitä tunnekaan. Viime kesän sateiden jälkeen sammalet loistivat kuin satumetsässä.

Reissun päälle päiväunet

Arki-iltaisin Helena kävelee parisen tuntia poluilla, metsäteillä, missä milloinkin. Hän pysähtelee, istuu joskus lukemaan kirjaa, jos tulee sopiva kivi tai kanto vastaan, ja jatkaa taas matkaa. Eri suunnasta katsottuna maisema on aina uusi.

— Päämäärää minulla ei ole. Sellainen marssi, jonka tavoitteena on kävellä johonkin paikkaan, on tylsä ajatus. Nautin vapaudesta ja maisemista — ja tällä hetkellä erityisesti pitenevistä illoista. Valoisina kesäiltoina saatan lähteä ulos vasta kymmenen aikoihin ja palata kotiin keskiyöllä. Viikonloppuisin otan eväät mukaan ja teen pidempiä reissuja. Sitten on kiva tulla kotiin ja ottaa kunnon päiväunet.

Nuotiopaikoista Helena ei erityisemmin välitä. Ne ovat "aika kaluttuja alueita", joskus epäsiistejäkin.

— Kuljen mieluiten omia polkuja kaikessa rauhassa. Joskus ajatuksiini vaipuneena, mutta useimmiten kaikki aistit valppaina.

Huolet putoavat kyydistä

Ulkona liikkuminen on Helena Leppäselle vastapainoa näyttöpäätteen edessä työskentelylle. Kaikenlainen sää kelpaa hänelle, sillä metsä tarjoaa suojaa sekä sateelta että tuulelta. Kovakaan tuuli ei tunnu, humisee vain puiden latvoissa. Korkealta kalliolta avautuva näköala metsälammelle on hänen sielunmaisemansa.

— Mutta kyllä peltoaukeakin on upea syksyllä auringonpaisteessa.

Huolilla on taipumus haihtua taivaan tuuliin, kun aikansa kävelee.

— Välillä ei muista ottaa mitään murheita mukaansa, nauttii vain luonnosta. Mutta jos joku asia painaa mieltä, kävelen niin kauas, että se jää kyydistä. Tämä konsti tuntuu aina tepsivän. Olen huomannut, että painavat asiat eivät jaksa kovin pitkää lenkkiä.

— Kun palaan takaisin, olo on erilainen. Aika lyhyessäkin ajassa saa aikaan ison muutoksen omassa olossaan.

Hitausvoima pitää kävelijän liikkeessä

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että kävellessämme käytämme hyväksi painovoimaa. Juuri painovoiman "valjastaminen" kävelytekniikkaan saa aikaan sen, että normaali kävely kuluttaa varsin vähän energiaa. Näin se menee:
Kehon painopiste ohittaa kävellessä tukijalan. Ihminen kaatuisi, ellei hän siirtäisi jalkaa eteen ottamaan vastaan kaatumista. Niinpä meidän ei kävellessämme tarvitse varsinaisesti työntää itseämme eteenpäin, vaan painovoimaan perustuva inertia eli hitausvoima pitää meidät jatkuvassa liikkeessä eteenpäin, kunnes haluamme pysähtyä.
Tämä on käytännöllistä, sillä alun perin ihminen pyrki liikkumaan energiaa säästämällä eikä suinkaan kuluttamaan sitä.
Vaikka kävelemällä on vaikea laihtua, kunnon kohottamiseen se on oivallinen liikuntamuoto. Jos kävelee kolme kertaa viikossa puolesta tunnista tuntiin kerrallaan, kunto kohoaa jopa 20 prosenttia kolmessa kuukaudessa. Mitä huonompi lähtökunto on, sitä enemmän se kohoaa. Puolen tunnin ripeä kävely kuluttaa noin 180–210 kilokaloria. Kävely sopii useimmille, sillä se ei kuormita juurikaan niveliä.
Sauvakävely lisää energiankulutusta ja on hyvä keino torjua hartiajännitystä. Siinä saavat harjoitusta vatsalihakset, leveä selkälihas, rintalihakset ja käsivarren lihakset. Vastakkaisen puolen jalan ja käden yhtäaikainen työ parantaa koordinaatiota ja toimii siten myös aivojumppana.