Papiksi vihittävä lupaa elää niin, että on esikuvana seurakunnalle. Lupauksen ajatellaan ulottuvan myös lähimpiin ihmissuhteisiin, mutta sen sisältöä ei ole yksiselitteisesti määritelty. Perhe-elämässä esikuvallisuus voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että on hyvä puoliso ja vanhempi.

— Esikuvallisuuden vaatimus on vaarallinen ja kääntyy helposti itseään vastaan. Jokainen kohtaa vaikeuksia, oli pappi tai ei. Jos esikuvallisuus käsitetään niin, että pitää olla kauhean hyvä, ihminen joutuu torjumaan oman todellisuutensa, pohtii kirkon perhetyön asiantuntija, rovasti Liisa Tuovinen.

— Avainkysymys onkin se, mistä meidän pitää olla esimerkkejä. On eri asia olla esimerkkinä avoimuudesta ja rehellisyydestä kuin näyttää esimerkkiä kieltämällä ongelmat.

Tuovinen kertoo aviopari- ja perhetyössä huomanneensa, että usein papilla, joka ajattelee, että hänen täytyy onnistua pyrkimyksissään, on vaikeuksia käydä rehellistä keskustelua toisten kanssa.

— Omaa todellisuutta ei pitäisi torjua. On tärkeää uskaltaa olla rehellisesti läsnä itselleen. Se vaikuttaa myös siihen, miten pystyy olemaan läsnä toiselle. On vaikea kuulla muita, jos ei kuule itseään tai puolisoaan.

Tuovinen arvioi, että ihmisten käsityksissä perhesuhteista on tapahtunut suuri murros. Aiemmin on pidetty tärkeänä, että kulissit pysyvät pystyssä tuntui miltä tahansa. Usein perheestä ei myöskään taloudellisista syistä voinut lähteä. Nyt oleellista on se, mikä on ihmissuhteen sisältö ja laatu.

Rakastuminen on kriisi

Kun puhutaan siitä mitä pappi saa tehdä, jotkut asiat ovat Tuovisen mukaan yksiselitteisiä.

— Jatkuva väkivalta, johon ei haeta parannusta tai apua, on vakava kysymys. Vakavia asioita ovat myös monet väärinkäytökset seksuaalisesta häirinnästä seurakunnan varojen kavaltamiseen. Tällaiset asiat, joissa on kyse rikoksesta tai virkavirheestä, on pakko ottaa esille ja selvittää.

— Avioero tai rakkaussuhde sen sijaan ei ole rikosoikeudellinen asia, hän lisää.

Avioliiton ulkopuolisista suhteista puhuttaessa Liisa Tuovinen muistuttaa, että ei edes ole itsestään selvää, mikä on uskottomuutta ja mikä ei.

— Jos ihmisellä on luottamuksellinen suhde toiseen ihmiseen, jolle hän voi puhua elämästään, niin onko se uskottomuutta? Usein tällainen ystävyyssuhde vain auttaa ihmistä. Voihan se kuitenkin myös etäännyttää puolisosta.

— Toisaalta ihmisillä saattaa olla seksisuhteita, jotka ovat heille merkityksettömiä tai jopa vastenmielisiä. Eivät ne sinällään ole aina avioliiton kannalta vaarallisia, Tuovinen lisää.

Joskus ystävyys muuttuu rakkaudeksi. Rakastuminen kolmanteen osapuoleen on Tuovisen mukaan kriisi, joka pakottaa arvioimaan uudelleen koko elämää. Tilanteen ratkaiseminen vaatii paljon surutyötä, onpa ratkaisu mikä tahansa. Parhaimmillaan tällainen kokemus herättää ihmisen hoitamaan avioliittoaan ja itseään.

Erotragedioita ja kulissiliittoja

Aina ei tietä avioliiton korjaamisen kriisin jälkeen löydykään. Joskus taas uusi suhde voi olla niin tärkeä, ettei siitä ole valmis luopumaan. On avioeroja, joita on harkittu kauan ja joissa eropäätös voi olla yhteinen. On myös eroja, joita ei hoideta eettisesti.

— Kirkossakin olen nähnyt erotragedioita, jotka ovat hylätyn puolison ja lasten kannalta hirveitä, Liisa Tuovinen sanoo.

Hän kyseenalaistaa käsityksen, että ihmisellä olisi oikeus tavoitella omaa onneaan lähes millä hinnalla hyvänsä.

— Ei voi ajatella yksisilmäisesti, että mikään tai kukaan ei saa olla onneni esteenä. Ihminen voi valita myös niin, että hän pysyy lastensa luona ja pitää puolisolleen antamansa lupauksen.

Tuovinen lisää, että on myös turhia eroja, joita ihmiset jälkeenpäin katuvat katkerasti.

— Kuitenkaan avioliiton jatkaminen millä ehdoilla tahansa ei ole lapsillekaan hyvä. Elämä perheessä, jossa hampaat irvessä pidetään kulisseja pystyssä, voi olla ahdistavampaa kuin vanhempien ero.

Aviokriisi tai -ero ei tee ihmisestä kelpaamatonta kirkon virkaan. Tuovisen mukaan se voi lisätä ihmisen kykyä toimia seurakunnan työssä. Hän ei myöskään usko, että kaikki seurakuntalaiset odottaisivat papin olevan kolhuitta ja puhtoisena elämästä selvinnyt. Monet arvostavat pappia, jonka elämään ja kokemuksiin pystyvät samastumaan.

Sitoutuminen on perusoikeus

Liisa Tuovisen mielestä kirkossa eletään nyt murrosvaihetta, jossa eettisiä perussääntöjä joudutaan ajattelemaan uusiksi. Todellisuus on hänen mukaansa pakko kohdata.

Uudelleenarvioinnista on kyse myös, kun kirkon on ratkaistava suhtautumisensa homoseksuaaleihin ja työntekijöidensä rekisteröityihin parisuhteisiin. Tällä hetkellä homot ja lesbot joutuvat monessa seurakunnassa pysyttelemään näkymättömissä.

— He joutuvat pitämään yksityiselämänsä kokonaan salassa. On ihan tavallista, että työyhteisössä yritetään naittaa homomiestä milloin kenellekin. Eikö ihmisille tule mieleenkään, että kaikki eivät ole vahingossa naimattomia? Tuovinen ihmettelee.

Toisaalta seurakunnan virassa oleva homo tai lesbo saattaa elää parisuhteessa, jota ei ikään kuin ole olemassakaan. Hän on hiljaa, kun muut puhuvat kumppaneistaan ja perheistään.

— Ei tässä ole kyse seksistä, sehän on vain osa hyvää parisuhdetta. Kyse on siitä, että rakkaus, sitoutuminen ja elämänsä jakaminen ovat perustavaa laatua olevia inhimillisiä tarpeita. Tällä hetkellä niiden täyttäminen kielletään kirkossa homoilta ja lesboilta, Tuovinen sanoo.

Ei mikä tahansa työpaikka

Seurakunta ei ole aivan tavallinen työpaikka, eikä pappi ihan tavallinen työntekijä. Pappislupaus tekee papin asemasta erilaisen.
— Kirkossa ajatellaan, että pappeus ei ole pelkkä työ, vaan koko elämän kattava asia. Tästä seuraa, että pappien kohdalla työelämän ja yksityiselämän välinen raja on varsin ohut tai jopa olematon, arvioi kehittämispäällikkö Raimo Turunen Kirkkopalveluista.
— Onhan tämä aika erikoinen tilanne. Tavallisesti ajatellaan, että työpaikka on työntekoa varten. Ne asiat, jotka eivät liity tehtävän hoitamiseen, eivät myöskään kuulu työyhteisön piirissä käsiteltäviksi. Turusen mukaan voisi olla aiheellista käydä keskustelua pappislupauksen merkityksestä.
— On äärimmäisen hankala kysymys, milloin työntekijä menettää uskottavuutensa ja kykynsä hoitaa virkaa. Ei siihen kauhean yksiselitteisiä vastauksia ole. Kaikki ongelmat eivät ole tulkinnanvaraisia. Kun seurakunnan työntekijää epäillään rikoksesta, seurakunnalla ei ole oikeutta ryhtyä toimenpiteisiin ennen kuin asia on käsitelty oikeudessa. Monet työyhteisön ongelmat esimerkiksi henkinen ja hengellinen väkivalta ja syrjintä
— puolestaan kuuluvat työsuojelulainsäädännön piiriin. Näihin esimiehellä on velvollisuus puuttua. Turusen mukaan kaikkein hankalimpia ovat ne tilanteet, joissa ongelmien aiheuttajana on esimies eli kirkkoherra. Tässä tapauksessa kurinpito kuuluu kirkkoherran esimiehelle eli piispalle. Seurakuntien johtamisongelmien yleisyydestä Turusella ei ole tarkkaa käsitystä, sillä niitä selvitellään tuomiokapituleissa kaikessa hiljaisuudessa. Julkisia niistä tulee vasta, jos turvaudutaan kanteluihin ja valituksiin.
Seurakuntien ongelmat ovat Turusen mukaan yleensä johtamisen ja töiden organisoimisen tasolla, eivät niinkään henkilösuhteissa tai yksityiselämässä. Naispappien syrjintä, joka nousee otsikoihin tämän tästä, on sekin Turusen mukaan lukumääräisesti melko marginaalinen ongelma.
Hän muistuttaa, että kirkolla on kyllä resursseja sekä käsitellä että ennaltaehkäistä ongelmia. Käytössä on laaja työnohjaajakunta ja koulutetut työyhteisökonsultit.