Helena Kekkosen, 78, elämänarvot käyvät konkreettisesti selviksi heti tultua sisään hänen kotiinsa. Rauhankasvatuksen äiti harmittelee kerrostaloasuntonsa parvekeremonttia.

— Meillä oli taloyhtiössä äänestys, jossa jäin ikävä kyllä niukkaan vähemmistöön. Enemmistö halusi lasiparvekkeet, jotka nostavat asuntojen arvoa. Minusta se on turhuutta. Olisin käyttänyt nekin rahat kehitysmaiden lasten auttamiseen.

Kekkosella on kaksi lasta ja kolme lastenlasta, joista hän tuntee suurta iloa. Heidän lisäkseen hän laskee lapsiinsa vielä melkoisen joukon muita.

— Sanoin kerran kouluvierailulla, että en voi kuolla vielä pariinkymmeneen vuoteen, minulla on autettavana satoja lapsia kehitysmaissa. Muille isovanhemmille olen korostanut, että "jokainen lapsi on myös sinun lapsesi", sillä me kaikki ihmiset olemme yhdessä vastuussa tämän maailman lapsista.

Kekkonen on positiivinen ihminen, mutta yksi asia häntä surettaa. Se, että länsimaissa itsekkyys ja ahneus polkevat nykyisin alleen yhteisvastuun.

— Minua on tituleerattu vastarannan kiiskeksi, koska olen ollut oppositiossa vääryyttä vastaan. Mutta nyt jos koskaan maailmassa tarvitaan vastarannan kiiskiä, jotka haluavat taistella pahuutta ja epäoikeidenmukaisuutta vastaan. Mutta väkivallattomasti, aseilla ei koskaan saada mitään hyvää aikaan.

Pappi-isä vei koteihin suruviestejä

Helena Kekkosen pasifismi on perua lapsuudesta. Hän oli 13-vuotias, kun talvisota syttyi. Koko nuoruusikänsä hän joutui näkemään sodan seurauksia.

— Pappina isäni joutui viemään suruviestejä: teiltä on kaatunut isä, poika, mies, veli. Hän pani papin puvun päälleen ja lähti kertomaan ikävää uutista. Kuljin toisinaan hänen mukanaan.

Kun pappi kulki kylällä, ihmiset riensivät ikkunaan katsomaan ja jännittivät, kenen taloon hän tulisi. Varsinkin äitien tuska on jäänyt Kekkosen mieleen.

— Heidän tuskansa lapsen menetyksestä oli aivan hirveää. Kun näin, mitä sota aiheuttaa, minussa syttyi valtava halu toimia rauhan puolesta.

— Etenkin lapsiin sota jättää sellaiset jäljet, ettei siitä ikinä toivu. Minäkin hyppäsin lapsuudesta suoraan aikuisuuteen, nuoruuden ilo jäi kokematta.

Kekkonen muistuttaa, että nykyisin 85 prosenttia sotien uhreista on naisia ja lapsia. Vielä suuremmalle joukolle sota jättää henkisiä traumoja.

Kun toinen maailmansota päättyi, Helenan sodanvastaisuus sai vahvistusta positiivisesta kokemuksesta. Lapsesta asti pianoa soittanut Helena sai lipun Helsingissä vierailleen Leningradin filharmonikkojen konserttiin.

— Konsertti oli taivaallinen, soitto oli ihanaa. Silloin minulle syttyi vakaumus, ettei ole olemassa vihollisia eikä sydämeltään pahoja tappajia. Sen sijaan on ymmärtämättömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja huonoja järjestelmiä, jotka aiheuttavat sen, ettei asioita pystytä ratkomaan rauhanomaisesti.

Kemiaa vai henkilökemiaa?

Nuorena Helena Kekkonen ihaili puolalaissyntyistä tiedenaista Marie Curieta, kaksinkertaista nobelistia, joka keksi radioaktiivisuuden. Tämän elämän innoittamana Helena pyrki teknilliseen korkeakouluun ja opiskeli lisensiaatiksi.

Opiskeluaikanaan Helena tutustui mieheensä Ristoon. Tämä tarjosi apuaan opiskelijatytölle, joka seisoi toista päivää höyrykoneen vierellä yrittäen ottaa selvää sen rakenteesta. Avuntarjouksesta alkoi rakkaus, joka on kestänyt elämäniän.

— Jäin kemian laitokselle assistentiksi, mutta olin kyllä huonoin mahdollinen assistentti kyseisen oppiaineen kannalta. Kun minun piti opettaa kemiaa, puhuin siitä kymmenen minuuttia. Loppuajan keskustelimme opiskelijoiden kanssa elämän tarkoituksesta, rauhasta ja ydinpommin vastustamisesta.

Kemian sijasta Helena Kekkonen huomasi olevansa kiinnostuneempi ihmisistä. Hänet valittiin Helsingin laboratoriokoulun ensimmäiseksi rehtoriksi. Itse asiassa koko koulu syntyi hänen ideastaan.

— Yliopistot olivat täynnä ja piti keksiä ala, jota voisi opiskella keskikoulu- tai lukiopohjalta. Rehtorina pääsin puhumaan sydämeni halusta kulttuurista ja yhteiskunnasta. Vein opiskelijoita eduskuntaan, teatteriin ja jopa urkukonserttiin. Joskus pahoittelin sitä, että käytin tuntini ihan muuhun kuin kemiaan, mutta oppilaat vastasivat, että lukevat sen illalla kirjasta.

Laboratoriokoulun opiskelussa kokeiltiin uudenlaisia menetelmiä: haastettiin oppilaita ajattelemaan itse, tehtiin ryhmätöitä ja poistettiin välikokeet.

— Tarkoitus oli saada opiskelijat innostumaan ja oppimaan, että yhteisvastuusta on hyötyä kaikille. Halusin poistaa turhaa herran pelkoa ja rohkaista kriittisyyteen. Olen vieläkin näiden ajatusten takana vastakohtana putkiopiskelulle ja kilpailuhenkisyydelle, jota nykyisin korostetaan, Kekkonen puuskahtaa.

13-vuotias voi vaikuttaa

Vaikka Helena Kekkonen on ollut jo vuosia eläkkeellä, hän jatkaa yhä opetustyötä, koska uskoo siihen, että lapset ja nuoret voivat tehdä maailmasta paremman paikan.

— Minua pyydetään kouluihin luennoimaan. Mietimme tunneilla, miten maailman ongelmien edessä ei tule epätoivoiseksi ja voiko asioihin vaikuttaa.

Rauhankasvatuksessa tarvitaan Kekkosen mukaan tietoa maailman ongelmista, mutta myös positiivinen viesti siitä, että on myös paljon hyvää ja kaunista. Tärkeää on toivo paremmasta ja vaikuttamiskeinojen pohdinta.

— Yksi 13-vuotias sanoi minulle, että jos hän olisi maailman valtias, hän heittäisi kaikki aseet avaruuteen ja rikkoisi kalja- ja viinapullot. "Mutta kun olen yksi koululainen vaan." Minä haluan ehdottomasti torjua sen ajatuksen, että olisi olemassa joku "vaan". Jokainen ihminen, 13-vuotiaskin, voi tehdä jotakin.

Nuorille sopiva tapa auttaa on tehdä taksvärkkipäivä vaikka kaupan kassalla tai kotitöissä. Taksvärkkivaroilla voi avustaa esimerkiksi Etelä-Afrikassa tai Namibiassa sijaitsevaa katulasten koulua, joita Kekkonen on tukenut vuosien ajan.

— Minulla on aina mukanani diasarja maailman lapsista, joita olen eri kehitysmaissa tavannut. Kerran kun lopetin diasarjan, luokseni tuli Joonas-niminen poika ja sanoi, että minä haluan antaa kympin sinun katulapsillesi. Tippa tuli silmään. En ollut mitään edes pyytänyt. Nuorilla on näin hyvä sydän!

Isovanhemmat kouluihin ja rauhantyöhön

Kekkonen laskee olleensa mukana kaikkiaan 14 eri kansalaisjärjestön toiminnassa. Yksi, jossa hän yhä jatkaa, on Isovanhemmat rauhan puolesta -liike.

— Perustin sen, kun olin Rauhankasvatusinstituutin pääsihteeri. Siihen kuuluu mummoja ja vaareja eri puolilta Suomea. Isovanhemmat ovat voimavara, jolla voisi olla paljon hyvää käyttöä esimerkiksi kouluissa.

Kekkonen ehdottaa, että halukkaat isovanhemmat ottaisivat yhteyttä kouluihin ja perustaisivat esimerkiksi kerhoja, toimisivat välituntivalvojina tai olisivat käytettävissä, jos opettaja tilapäisesti sairastuu eikä sijaista saada heti.

— Itse olen tätä tehnyt ja täytyy sanoa, että oppilaat ovat viehättäviä. Heitä todella kiinnostavat isovanhempien elämäntarinat. Minä olen haastanut heitä kirjoittamaan esseitä ja piirtämään. Nyt on esimerkiksi yhdestä koulusta tulossa näyttely, jossa lapset ovat kirjoittaneet ja piirtäneet tietoisiskuja lasten oikeuksista, lapsityövoimasta ja siitä, miten lapset voisivat elää rauhassa.

Sovittelujoukot rauhaanpakottamisen sijaan

Kekkonen muistuttaa, että eri puolilta maailmaa löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten isoäitien puuttuminen tilanteeseen on estänyt väkivallan.

— Esimerkiksi Kolumbiassa isoäidit ovat menneet huumejengien väliin. Bosniassa eräässä kaupungissa isoäidit lähtivät kadulle ja keräsivät aseet pois. Monissa maissa kunnioitetaan vanhempia ihmisiä, joten tätä kannattaa käyttää hyväksi.

Kekkosen mukaan yksi isovanhempien rauhanliikkeen unelma on, että nopean toiminnan joukkojen sijasta Suomessa alettaisiin kouluttaa sovittelujoukkoja. Nämä lähettäisiin taistelevien joukkojen väliin aseettomina luomaan kontaktia eri osapuolten välille. Toiminnassa voitaisiin käyttää myös isovanhempia.

— 10 000 koulutettua isoäitiä tai -isää voisi olla tehokkaampi porukka kuin aseelliset sotilaat, kun kerran on tarkoitus päästä sotimisesta eroon.

Kekkosella on luja usko siihen, että yhtä hyvin kuin ihminen voidaan opettaa vihaamaan ja tappamaan, hänet voi opettaa uudelleen tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa. Ei tietenkään hetkessä, mutta ajan kanssa ja kärsivällisellä työllä.

Hitlerit pitää ennaltaehkäistä

Voi olla, että Hitlerin valtaannousu olisi pystytty estämään, jos saksalaisia olisi opetettu ajattelemaan ja toimimaan toisin, mutta entä kun hän oli jo vallassa. Voiko väkivallattomuus olla ehdotonta?

— Se onkin vaikeampi kysymys. Rauhanliikkeessä korostetaan aina ennaltaehkäisyä, jotta tällaista tilannetta ei edes syntyisi. Saksassa pappi ja hieno ihminen Dietrich Bonhoeffer päätyi siihen, että on oikeutettua pienemmällä väkivallalla kukistaa suurempi väkivalta. Minä olen kuitenkin niin intohimoinen pasifisti, että en jaksa hyväksyä sitä, että pitäisi tappaa toinen ihminen.

Kekkonen uskoo siihen, että väkivallattomuus on ihmisen ja ihmisyyden kannalta aina paras ratkaisu. Toisaalta hän on myös konkreettisesti nähnyt, että paatuneimmaltakin tuntuvalla rikollisella voi herätä uusia ajatuksia. Hän on tehnyt rauhankasvatustyötä myös Sörkän vankilassa ja sai opetettaviltaan kiitokseksi vankia kuvaavan patsaan, jonka jalustassa lukee sana lähimmäinen.

— Maailmanmitassa olen realisti. Tarvitaan pitkäjänteistä työtä, joka kestää sukupolvia. Mutta olennaista on toivo. Toisenlainen maailma on mahdollinen.

Rauha on rohkeutta

Rauhanomainen maailma vaatii toteutuakseen oikeudenmukaisuutta. Siksi Kekkoset ovat olleet mukana monenlaisissa kehitysyhteistyö- ja solidaarisuusliikkeissä.

— 1970-luvulla menimme pankkiin ja pyysimme lainaa kehitysmaamatkaa varten. Pankinjohtaja sanoi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun häneltä tällaista pyydetään. Antoi kuitenkin lainan, jonka avulla matkustimme Tansaniaan. Siellä ensimmäinen projektimme oli vesijohdon vetäminen vuorelta yhteen kylään.

Tansaniassa Kekkoset tutustuivat Etelä-Afrikan rotusortoa paenneisiin pakolaisiin. Sen jälkeen he lähtivät mukaan perustamaan Eristetään Etelä-Afrikka -kampanjaa, Eelakia.

— Albert Einsteinin sanoin maailma ei tarvitse pasifisteja, vaan taistelevia pasifisteja. Elämäni suurimpia hetkiä oli, kun Etelä-Afrikan vapauduttua Nelson Mandela tuli Suomeen ja kiitti meitä toiminnastamme. Hän myös innosti minua jatkamaan työtäni ja puhumaan nuorille, sillä heissä on maailman toivo.

Mandelan lisäksi löytyy muitakin esimerkkejä siitä, miten rohkeat yksilöt ja heidän mukaansa lähtevät kansanjoukot voivat saada muutoksen aikaan.

— Esimerkiksi Kulttuurikeskus Caisan maaliskuun rauhannäyttelyyn kannattaa käydä tutustumassa. Siinä kerrotaan kolmesta erilaisesta miehestä, joilla oli päämäärä ja sen saavuttamiseksi erilaiset, mutta väkivallattomat ratkaisut. Näyttelyn motto on "Rauha on rohkeutta".