Ajattelen sitä, mitä minulla on. Annan katseeni kiertää kodissani. Katson valokuvia sukulaisista, perheestä, ystävistä. Kaikki eivät enää ole lähelläni, mutta jälki jonka he ovat jättäneet, on vielä tuore.

Ajattelen ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet ajatteluuni ja suuriin elämänvalointoihini. Joitakin heistä en ole koskaan tavannut, mutta heidän sanansa säteilevät elämääni kirjoista. Laitan musiikin soimaan. Valitsen säveltäjän, joka on minulle rakkain ja läheisin. Muistan ne lukemattomat kerrat, jolloin olen saanut lohdutusta ja rohkaisua.

Katson esineitä, joiden keskellä elän. Jokaisella on oma tarinansa. Joihinkin kätkeytyy syvää tunne-arvoa, toisia tuskin olen huomannut enää moneen vuoteen. Joitakin säilytän vain siksi, että arvostan niiden antajaa.

Ajattelen läheisiäni. Katson esineitä, vaatteita, lasten piirustuksia, lattialla lojuvia leluja. Katson kaikkea arkista, jonka keskellä elän ja jota en tavallisesti pysähdy ajattelemaan. Äkkiä se saa syvemmän merkityksen. Ajattelen arkea, johon kätkeytyy salattua pyhyyttä. Juuri siinä me elämme omaa ihmisyyttämme, kipuilemme, rakastamme, petymme ja ilahdumme. Juuri siihen on kätkettynä elämä, johon niin kiihkeästi haluaisimme tarttua ja jonka ohikiitäminen aiheuttaa haikeutta ja kipua.

Katson ulos ikkunasta. Näen puut, joita rakastan. Näen linnut, jotka tuottavat suurta iloa.

Ajattelen sitä, mitä minulla on. Huomaan olevani rikas. Niin moni ihminen on tietämättään antanut minulle paljon: katseen, hymyn, sanan. Katson kättä, jolla kirjoitan. Sen liikkuminen ei ole omaa ansiotani. Minä hetkenä hyvänsä se voi pysähtyä. Katson kelloa. Se tikittää samaan tahtiin sydämeni kanssa. Ajattelen Jumalaa, joka on kätkenyt minuun elämän sykkeen. Olen kiitollinen.