Joksikin tuleminen on suosittu klisee niin psykologisessa kuin filosofisessa ja kristillisessä ajattelussa. Joksikin tuleminen, omaan mittaan kasvaminen, sisältää muun muassa henkisen kasvun idean, joka humanistisen näkemyksen mukaan avaa ihmisen kehitykselle taivaat ja maat.

Tämä maailmoja syleilevä näky ihmisen mahdollisuuksista on ruokkinut kaikkivoipaisuuden harhaa. Näinä aikoina joutuvat luopumisen ja sopeutumisen läksyä lukemaan muutkin kuin ikääntyvät suuret ikäluokat. Moni nuoremman ikäluokan kyky on pudonnut korkealta, puhumattakaan niistä, jotka putoavat jo ennen kuin siivilleen ovat päässeet.

Kaikki ei siis ole omassa hallinnassamme. Olemme paitsi suhdanteiden myös toistemme armoilla. Iän myötä elämä kuorii meitä kerros kerrokselta. Aikuisuuden roinan alta, roolien ja naamioiden takaa saattaa löytyä se aito itse. Se on joksikin tulemista, ikään kuin käänteistä kasvua.

Meiltä riisutaan ennemmin tai myöhemmin tämän maailman tarkoitukset, maallisinkin asein. Tulee työttömyys, terveyden menettäminen tai paratiisiloman traaginen loppu. Silloin kädet hakeutuvat ristiin niilläkin, jotka ovat yksinomaan omiin voimiinsa luottaneet. Ehkäpä tällaiset "opetukset" ovat käännekohta, josta hengellinen polku saattaa avautua.

Elämä on syntymistä, kasvamista, kypsymistä, luopumista, kuolemista. Jo lapsuus on luopumisen ja hyvästijättöjen aikaa, saati sitten vanhuus, jolloin maallisen olemassaolon tarkoitus alkaa supistua. Eikä se ole lohdutonta, vähän haikeaa vain.