"Näen elämän eräänlaisena menettämisen prosessina, joka alkaa heti kun ihminen on syntynyt". Tässä yksi runoilija Eeva-Liisa Mannerin ajatuksista, jotka ovat hänen elämänpessimisminsä ja taiteensa pohjalla.

Kirjailija-toimittaja Helena Sinervo on tehnyt suuren palveluksen Mannerille, sillä pitkästä aikaa "suuri yleisö" on jälleen kiinnostunut tästä modernismin uranuurtajasta. Elämän kolhima Manner oli eksentrinen erakko, joka antoi eläessään vain muutaman haastattelun. Kustantajalle hän merkitsi samanaikaisesti "tallin" kirkkainta runoilijatähteä ja yksityishenkilönä miltei mahdotonta haastetta. Asiaa ei parantanut, että Manner väheksyi ja jopa halveksi joitain mestariteoksiaan.

Helena Sinervon piti alun pitäen tehdä Mannerin elämäkerta, mutta siitä tuli loppujen lopuksi Finlandia-palkittu romaani. Manner eli vahvasti sisäistä elämää ja hänen taiteensa syntyi omalla sisäisellä logiikallaan, joka ei välttämättä noudattanut ulkoisia tapahtumia. Hänen mielenterveytensä oli alati rajapinnalla ja monet hänen kuvaamansa ulkoiset tapahtumat olivat tosia ehkä vain hänelle itselleen.

Sinervo pureutuu kiinnostavasti ja uskottavasti Mannerin alistuneeseen, mutta samalla luovuudessaan vahvaan sielunmaisemaan. Mannerin runot, päiväkirjakatkelmat, ja haastatteluissa esiin tulleet ajatukset sulautuvat luonnollisesti Sinervon tekstiin. Lukijalle tulee tunne, että ollaan sisällä Mannerin elämässä. Sinervo on jopa tavoittanut Mannerin mustan itseironian vastustamattomalla tavalla.

Kirjan nimi viittaa Espanjan Churrianassa sijaitsevaan taloon, jossa Manner asui pitkään 1960-luvun puolivälistä lähtien. Sinervo kuvaa Mannerin ajelehtimista ajassa ja paikassa ja juuri Churrianan romahtamaisillaan olevassa talossa ajatus lipuu menneeseen, perheeseen ja sen ankaraan uskonnolliseen ilmapiiriin, nöyryytyksiin, vaikeisiin ihmissuhteisiin ja tuskasta syntyneisiin runokokoelmiin.

Sinervo kuvaa, miten Mannerin seksuaaliset pettymykset ja toistuvat kokemukset hyväksikäytöstä kulminoituvat Espanjan kokemuksissa. Runoilija käy valtavilla kierroksilla oman seksuaalisen halunsa ja häpeän tunteensa välillä — liukuen välillä reaalimaailmasta kokonaan omaan todellisuuteensa. Kirjan lyhyt kappalejaksottelu säästää kuitenkin lukijaa, katkaisee tunteiden vyöryn ja siirtää mielenkiinnon ajatusrakennelmista, muistelmista ja tapahtumista toiseen.

Onko kirja sitten oikeasti kuva Mannerista, vai pikemminkin Sinervosta itsestään, on merkityksetöntä. On selvää, että kohde ja tulkitsija ovat hengenheimolaisia ja heidän ajattelussaan on yhteisiä rajapintoja.

Runoilijan talossa on joka tapauksessa erinomainen kaunokirjallinen teos ja se saattaa olla fiktiivisten elämäkertojen uusi suomalainen merkkipaalu.