Lapsen kuolema on asioista rankimpia. Kari Paljakka on tehnyt aiheesta tinkimättömän realistisen, mutta samalla rauhallisen puhdistavan elokuvan. Siinä surun ja siitä jaloilleen pääsemisen kamppailu on kuvattu viiltävän pikkutarkasti ja uskottavasti.

Tosipohjainen tarina perustuu pietarsaarelaisen Gösta Karfin kirjaan oman poikansa kuolemasta. Tapahtumat on elokuvassa siirretty toiseen vastaavankokoiseen pikkukaupunkiin.

Perheen vanhempi poika Matti on kuollut tapaturmaisesti autopalossa. Tapahtuma on ollut vanhemmille traumaattinen, sillä molemmat ovat olleet paikalla tapahtumahetkellä ja yrittäneet pelastaa pojan. Lisäksi tapahtumaan liittyy isän syyllisyydentunto, sillä hän oli unohtanut kaasusytyttimen autoon.

Kun jotain kaiken muuttavaa tapahtuu, esineet — lelut, tyhjät tuolit ja tyynyt — saavat uuden merkityksen. Paljakan elokuvakerronta hyödyntää tehokkaasti näitä arkielämän tavaroita ja kasvattaa niitä tuskan symboleiksi. Tuskan kontrastina toimii kauniisti kuvattu luonto ja sen kiertokulku. Perheen elämää seurataan kesän järkyttävistä tapahtumista uuteen kevääseen.

Hannu-Pekka Björkman esittää elämänsä suunnan menettänyttä Jaakko-isää erinomaisesti, ja koko elokuvan voima kiteytyy hänen tukahtuneeseen, mutta rehelliseen hahmoonsa.

Elokuvassa on hieno kohtaus, jossa elämänuskonsa menettänyt Jaakko pohtii oman isänsä (Risto Salmi) kanssa, onko elämässä mitään mieltä ja kannattaako uskoa mihinkään suurempaan. Vanha merikarhu on nähnyt sodan ja pelastumisen ihmeen, ja hänen tarinoissaan on toivoa, jota tihkuu toivoa myös muiden perheenjäsenten ahdinkoon.

Äiti Marja (Katja Kukkola) täydentää elokuvan päärooleja erilaisena, avoimemmin surua käsittelevänä vanhempana.

Italialainen Nanni Moretti on ohjannut samasta vaikeasta aiheesta onnistuneen elokuvan Pojan huone (2001). Siinä perheen ratkaisuna on jatkaa kuolleen pojan elämää toisen henkilön kautta. Paljakan kuvaama tuskainen toipuminen on realistisempaa ja arkisempaa.

Kaiken kaikkiaan Eläville ja kuolleille on hyvä elokuva ja vaikuttava osoitus siitä, että elokuvataide ei ole pelkkää todellisuuspakoa ja helppoa viihdettä.