On olemassa monenlaista ystävyyttä. Kaikkein tärkein ystävyyssuhteemme lienee omat vanhemmat. Monet sanovat, että äiti on tärkeämpi kuin isä, mutta minun mielestäni kummallakin on yhtä tärkeä osa. Vanhempien ja lapsen suhde kestää läpi elämän. Se muokkaa sekä vanhempia että lapsia siitä huolimatta, onko suhde hyvä vai huono.

Ystäviä on moneen eri kastiin. Osa toveruudesta ja ystävyydestä jatkuu hiekkalaatikolta hautaan, kun taas osa katoaa elämän aikana jonnekin. On tosi ystäviä, joiden kanssa jaetaan niin sydänsurut kuin elämän ilot.

Koulukaveruus on selvä juttu, mutta työkaverit ovat iso kysymysmerkki. Miten suhtautua ihmiseen, jonka kanssa on kahdeksan tuntia päivässä töissä, mutta ei tiedä hänen vapaa-ajastaan mitään?

Jotkut haluavat pitää työn ja muun elämän erillään, toiset eivät. Uskallanko kysyä, mitä työkaveri tekee vapaalla vai pitääkö hän sitä tungettelevana? Asia voi selvitä luonnollisesti ajan myötä, mutta ainakin uusi työntekijä tarvitsee toveruutta ja tukea työrupeamansa alkutaipaleella. Muistaisimmepa sen, kun taloon tulee uusi työntekijä. Erilaisista läheisyyden muodoista koostuu elämän suola, joka maustaa meidän jokapäiväistä elämäämme.

Entäpä ystävyys avioparin tai seurustelevan parin välillä? Muistammeko kiittää omaa kultaa koskaan pyykkien pesemisestä tai auton korjaamisesta? Liian harvoin — ainakin minusta tuntuu siltä. En tarkoita, että huomisesta lähtien aina pitäisi kiittää kaikesta mahdollisesta, vaan että välillä huomioisimme toista hieman enemmän. Kun tulee lumitöistä tai pyykituvalta, olisi varmaan kiva saada kuppi kuumaa ja pusu poskelle.

Yritetään näyttää ystävyytemme ja rakkautemme toinen toisillemme vuoden jokaisena päivänä. Ja minä lupaan mennä juttelemaan sille luokkani hiljaiselle tyypille.