Muutama vuosi sitten Tiinasta, 44, tuli kotiäiti. Lapset olivat tuolloin 12, 8, ja 2. Sitä ennen Tiina ehti nähdä maailmassa yhden ja toisenkin kolkan. Hän oli lentoemäntänä viitisentoista vuotta.

— Halusin jäädä kotiin ja olla lasten kanssa, kun näin televisiosta, mitä terroristit saavat aikaan. Sovimme asiasta mieheni kanssa. Olin varma, että kotiinjäämispäätös oli oikea ratkaisu.

Kotiäitinä Tiina ehti olla vuoden verran, kun aviomies käveli sohvalta ulos. Hän oli löytänyt uuden naisen.

— Riitatilanteissamme minä olin aina uhkaillut erolla ja sitten siitä tuli totta.

Tiina huomasi, että kotiympyröissä voi sattua ja tapahtua, vaikka hän kuvitteli olevansa kotona turvassa pahalta maailmalta. Yllättävä avioero seurasi tilannetta, jossa oma hengen lähtö oli lähellä.

— Oli kaunis, kirkas kesäpäivä. Pyöräilin ja olin ylittämässä suojatietä, kun huomasin auton tulevan minua kohti. Lentoemäntä minussa alkoi heti käskyttää, että "älä tule", ihan kuin se olisi jotain auttanut.

Tiina huomasi, että joku huutaa suoraa huutoa suojatiellä. Se joku oli hän itse.

— Jäin henkiin, vaikka iskeydyin maahan. Hampaat menivät, siitä tuli puolentoista vuoden operaatio leikkauksineen. Ambulanssimiehet sanoivat, että onneksi oli kypärä.

Tiina tajusi, että elämää ei voi varmistaa. Vaikka on sovittu yhteisestä tulevaisuudesta, päätökset voivat pettää. Vaikka on kaunis päivä ja kypärä päässä, voi jäädä auton alle.

— Istuin kolme tuntia sairaalassa mullat suussa ja mietin maailman menoa.

Niin helppoa on hypätä sillalta, varmistettuna.
Niin helppoa on ajaa tulirenkaan läpi, suojattuna.
Ja kiivetä varustettuna korkeimmalle vuorelle,
tavoittaa sen huippu,
iskeä laelle lippu: täällä kävin minä.
Mutta miten uskoa mahdottomaan?

Avioeron jälkeen Tiina putosi yksinäiseen elämään. Lentoemännän työ oli ollut sosiaalista, kun joka päivä ollaan sekä työkavereiden että asiakkaiden kanssa tekemisissä.

— En ollut vihainen tai katkera, olin vain hiljaisuudessa ja mietin. Myöhemmin kyllä tuli oikea isoviha ja sen sai myös ex-mieheni kuulla. Olen kyllä sitä mieltä, että jos katkeruuteen jää kiinni, se kääntyy itseä vastaan. Mutta en varmaan ihan vielä ole päässyt irti siitä, että olen tullut hylätyksi ja vaihdetuksi.

Eroa työstääkseen Tiina kävi muun muassa nuorimmaisensa kanssa puistossa kastelemassa kukkia. Hän koki, että luonto antaa voimia sekä lapselle että itselleen.

— Kun on kolme lasta, on pakko pärjätä. Minulla on kyky hysteeriseen nauruun. Nauraminen on moneen asiaan hyvä lääke. Mutta joskus olen miettinyt, että olisiko minun pitänyt itkeä enemmän. Toisaalta itku ja nauru ovat aika lähellä toisiaan. Olen oppinut myös raivoamaan ja pyytämään anteeksi.

Onnekseen Tiinalla oli entisestä työpaikasta saatu eroraha, jonka turvin elämä jatkui kotona lasten kanssa vuoden erosta eteenpäin, mutta sitten töitä oli löydyttävä.

Tiina yritti palata takaisin lentoemännän töihin, mutta kun hän lähestyi vanhaa työnantajaa kirjeitse, vastausta ei koskaan tullut. Toisista lentofirmoista sanottiin, että vähän päälle nelikymppinen oli jo vanha nainen pitkästä työkokemuksesta huolimatta. Tiinan piti löytää uusi työ nopeasti, aikaa pitkään opiskeluun ei ollut. Ei vielä siinä vaiheessa.

— Kävin työvoimatoimistossa ja sieltä sain tietää yhdeksän kuukauden hiusmuotoilijakoulutuksesta. Hain ja pääsin sinne.

Asiakkaiden kanssa oli antoisaa ja nuorten opiskelukavereiden kanssa hauskaa, mutta opetus ei Tiinan mielestä ollut ihan sitä, mitä hän odotti. Ja omissa tunteissa oli kestämistä.

— Häpesin ja häpesin. Koin syyllisyyttä siitä, että olin aiemmin halunnut helpon, hyvän ja hauskan elämän. Ja sitten huomasin olevani työtön, kouluttamaton kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti. Tunsin olevani täysin väärässä käsikirjoituksessa.

On aikoja, jolloin olen hukassa.
Katoan jonnekin.
Lymyän.
Pelkään ja häpeän niin,
että lakkaan olemasta.
Itselleni.
Ja muille.

Tiina ei halunnut tehdä hiusmuotoilijan työtä. Kurssille meno oli ehkä hätiköity päätös.

— Yritin jotenkin oikaista, että pääsisin äkkiä "oikeisiin" töihin.

Nuorena Tiina oli aloittanut yleisen kirjallisuustieteen opinnot, mutta niissä hän ei päässyt alkua pidemmälle, kun sinivalkoiset siivet antoivat työn helpommin ja nopeammin. Hiusmuotoilijakoulutuksen jälkeen Tiina anoi pääsyä yliopistoon parinkymmenen vuoden tauon jälkeen ja sai erikoisluvan.

— Kävin muutamilla luennoilla, mutta totesin, että se ei enää ole minua varten. Kaikki oli muuttunut. Siellä oli paljon nuoria ja innokkaita opiskelijoita.

Tiina tulikin elämänsä tienhaaraan, jossa hän muisti nuoruuden haaveensa: sairaanhoitajan työ. Hän luki pääsykokeisiin, pyrki ja sai opiskelupaikan tammikuun 2005 alusta.

— Nuorena haaveilin sairaanhoitajan työstä. Olin ollut sairaalassa apulaisena, sihteerinä ja apuhoitajan sijaisena eli sairaala ympäristönä oli tuttu. Mutta nuorempana olin niin ujo, ettei minulla olisi silloin kuitenkaan ollut rohkeutta kohdata ihmisiä sairaanhoitajan työssä. Nyt opiskeluni kestää kolme ja puoli vuotta. Olen siis vähän vajaa viisikymppinen, kun valmistun.

— Luulen, että kohtaan myös itseni sairaanhoitajan työssä eritavalla kuin lentoemännän työssä. Olisi hyvä, jos kehittyisin ihmisenä sitä kautta johonkin parempaan suuntaan.

Avioeron myötä Tiina löysi perheeseensä uuden jäsenen. Mustan ja ison koiran.

— Meillä oli koira 14 vuotta sitten, mutta sitten sairastuin niin pahaan allergiaan, että jouduimme luopumaan siitä. Syyllistin itseäni siitä niin, että minulle tuli koirapelko. Jos koira tuli vastaan, vaihdoin heti kadun toiselle puolelle.

Tiina koki, että isän lähteminen kotoa oli lapsille suuri menetys ja että koira ehkä toisi tilalle jonkinlaista turvaa. Eikä Tiinankaan tarvitsisi pelätä illalla ulos lähtiessään, kun vierellä olisi suuri musta "kaappi".

Tiina meni allergiatesteihin, eikä häneltä löytynyt minkäänlaista allergiaa. Niinpä hän päätti hankkia koiran, pelkoa uhmaten. Ensimmäinen uusi koira oli pettymys.

— Hankin labradorinnoutajan, mutta sillä oli jonkinlainen luonnehäiriö, se oli sellainen duracell. Aloin itkeä, kun tunsin, että suunnitelmat menevät pieleen ja lapset joutuvat taas pettymään.

Lapset lohduttivat äitiään sanomalla: "Kyllä me pidetään sut ennemmin kuin tuo koira." "Duracell" päätyi onnellisesti koiraksi maatilalle, joka oli sille parempi ympäristö kuin kaupungin kerrostalo.

— Sitten ajattelin, että nyt on rauha maassa — meille ei tule enää ikinä koiraa.

Mutta Tiina alkoi miettiä asiaa tarkemmin: jos jossain kohtaa epäonnistuu, täytyykö heti luovuttaa?

Aikansa mietittyään ja kyseltyään Tiina tuli siihen tulokseen, että hän aikoo kuin aikookin toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja hankkia newfoundlandinkoiran.

— Jos avioeroa ei olisi tullut, eläisin edelleen siinä uskossa, että pelkään koiria. Miten ihminen voi elää jossain totuudessa tietämättä, että totuus voi olla ihan toisenlainen? Koiranhankinta kaikkineen oli järisyttävä kokemus: muistan, kuinka kädet ristissä rukoilin, etten olisi allerginen.

Onko niin, että sinä odotat
että minä olen tarpeeksi nähnyt ja kokenut
ja tarpeeksi
tyhjä
ennen kuin kelpaan sinulle ja
olen valmis.
Mihin?

— Pikkuhiljaa kaiken tämän jälkeen olen alkanut uskoa, että meille jokaiselle on suunnitelma. Kyllähän avioero ja nämä kaikki muutokset ovat olleet omien pelkojen kohtaamista. Nyt yritän näiden kokemusten kautta rakentaa elämää.

Tiinan lapsuudessa kokema aliarvioiminen ja väkivalta eivät luoneet vankkaa pohjaa omanarvontunteelle. Kuva, joka itsestä lapsena muotoutui, oli ristiriitainen ja heikko. Monia asioita on joutunut työstämään.

Oman isän kuolema oli Tiinalle kasvun paikka, vaikka hän ei ollut pitänytkään yhteyttä sukuunsa.

— Kun kuulin, että isä on sairaalassa, menin katsomaan häntä. Minun oli pakko sanoa isälle, kun näin hänen voimiensa hiipuvan, että "mene rauhassa" ja näin, kuinka hän liukui pois.

Tiina on huomannut, että hänen on vaikea päästää toista ihmistä lähelle. Avioliittoaan hän on eron jälkeen miettinyt uudesta näkökulmasta.

— Emme olleet rakastavaisia, ystäviä, emmekä uskottuja toisillemme. Olimme kuin kämppiksiä. Meiltä puuttui henkinen yhteys, sellainen piuha naisen ja miehen välillä.

Ehkä ne jotka etsivät ja odottavat
huutavat ja kuiskaavat
sinun puoleesi
uupumatta, väsymättä
kuulevat toisinaan
syvänmustina
tähtikirkkaina öinä
jotakin.
Joka voisi olla
totta ja todesta.

Tiinalla on ollut jonkinlainen Jumala-suhde lapsesta asti. Nykyisin asia on noussut enemmän esille.

— Minusta ihmiselle tulee sellaisia "hereillä olemisen kausia", että pitää olla jotenkin tarkempi omasta elämästään.

Tiinasta on lohdutonta, jos joku sanoo, ettei hänellä ole minkäänlaista suhdetta Jumalaan.

— Mihin silloin viime kädessä turvaa? Heiltä, jotka eivät usko mihinkään, jää jokin perusluottamus kokematta.

— Jeesukseen uskomisessa minulla on ollut vaikeuksia. Häntä pidetään lempeänä, mutta minusta hän on ollut kärttyisä ja aggressiivinen. Mutta minulta onkin puuttunut armo, ja olen ruvennut itse kantamaan itseäni ja se on melkoisen kuluttavaa.

Jossain vaiheessa elämäänsä Tiina vieroitti itsensä iltarukouksesta, mutta tuttu värssy on palannut taas mieleen.

— Uskon siihen, että minun Jumalani kestää myös kapinoinnin. Mutta olen alkanut miettiä iltarukousta uudelleen, että mitä se tarkoittaa: "Tule Jeesus lapses luo, armos, siunaukses suo. Tue pientä horjuvaa johda tietä oikeaa."

Kirjoittaminen on ollut Tiinalle yksi keino selvittää omia ajatuksia. Hän ei kirjoita päiväkirjaa vaan tekstejä, jotka ovat tarkoitettu muiden luettavaksi. Kun Tiina jäi kotiäidiksi, alkoi prosessi, joka käynnisti kirjoittamisen.

Avioeron jälkeen Tiinan sukunimi muuttui. Hän ei ottanut vanhaa tyttönimeään takaisin vaan halusi kokonaan uuden nimen, joka olisi vain hänen.

— Otin yhteyttä Suomalaisuuden liittoon, halusin tosi suomalaisen nimen, sellaisen, joka toisi Gallen-Kallelan taulut mieleen. Niin minusta tuli Tiina Vaarakorpi.