Asuessani Ruotsissa, kuulin naisesta, joka oli saanut miehensä kanssa kolmoset. Odotuksen ja syntymän ilo vaihtui kuitenkin suureen huoleen ja luopumiseen. Yksi vauvoista kuoli synnytyksessä ja toinen joutui tehohoitoon. Pitkän huolen jälkeen äidin ja isän syliin jäi vain yksi vauva. Kun kolmaskin vauva sitten joutui sairaalaan, alkoi äidistä tuntua liian pahalta. Hän ei tiennyt, mistä löytyisi voimia.

Silloin hän löysi saippuakuplat. Ne olivat varmaan jääneet pihamaalle joltain vanhimmista lapsista. Hän istui maahan ja alkoi puhaltaa. Kuplat tempautuivat höyhenen keveinä ilmavirtojen vietäväksi ja heijastivat pinnallaan kaikki auringon värit. Ne näyttivät niin ihanan keveiltä, ettei hän muistanut sellaista olevan olemassakaan. Ne poukkoilivat kurittomina ylös ja alas. Sellaisista pienistä hetkistä nainen sai voimansa. Jumala muistutti luomistyönsä ihmeellisyydestä ja nosti hetkeksi jotain kaunista etualalle.

Luulen, että masennuksen ja väsymyksen aikoina meidän eteemme johdatetaan saippuakuplaputkiloita. Ne pitää vain nähdä. Kunpa uskaltaisimme tarttua niihin edes välillä. Kokeilisimme pientä syrjähyppäystä naurun puolelle. Vaikka vähän väkinäistä. Ehkä palaamme jälleen raskaaseen elämäämme, mutta tällainen tarttuminen voisi luoda uutta uskoa elämän hyvyyteen. Että minunkin elämässäni voisi kerran olla lusikallinen enemmän iloa tummien sävyjen rinnalla.