Toimittaja-kirjailija Erik Wahlström on kirjoittanut poikkeuksellisen historiallisen romaanin Suomen kansakoulun "isästä", Uno Cygnaeuksesta (1810–1888). Kansakoululaitoksen perustamiseen liittyvä henkilöhistoria ei kuulosta teoriassa kaikkein mehukkaimmalta aiheelta, mutta kirja toimii, sillä päähenkilö Cygnaeus oli poikkeusihminen.

Suurilla miehillä on usein myös suuri sukupuolivietti ja siinä onkin katalysaattori Unon kohtaloon ja myös menestykseen niin koulumaailmassa kuin naissuhteissa. Cygnaeus rakasti naisia — jopa niin paljon, että hänestä tuli myös naisten sivistyksen puolestapuhuja. Aikansa suurin sovinisti oli myös suuri feministi.

Wahlströmin kirjan Uno on toimija, joka lankeaa helpommin syntiin kuin toimii dogmaattisesti uskonsa mukaisesti. Hän on elämäntaiteilija, jolla on suuria päämääriä ja jolle kirkollinen asema on avain niihin pääsemiseksi.

Vastustamattomalle ja sympaattiselle Cygnaeukselle annetaan aina viime kädessä kaikki anteeksi, sillä toki hän haluaa pohjimmiltaan hyvää. Särkyneet sydämet ovat suurmiehen toiminnassa ehkä luonnollista veroa, mutta aviottomasta pojasta tulee hänen elämänsä kipeä halkeama, ja myös se tärkeä koskettava elementti vastapainoksi Wahlströmin kerronnan ironiselle kepeydelle.

Myös Suomen ensimmäisen naismaisterin, Emma Irene Åströmin taistelu ennakkoluulojen kyllästämällä opintiellään koskettaa, sillä Emma on eräänlainen vastapooli ja kompensaatio Unon varhain hylkäämälle pojalle.

Cygnaeuksen vuosia nuorena miehenä pappina Venäjän Alaskassa voisi verrata Che Guevaran moottoripyöräretkiin Etelä-Amerikassa. Molemmat joutuivat tekemisiin eri sivistystasolla olevien ihmisten kanssa ja oppivat ymmärtämään laajakatseisesti kansan tarpeita.

Unon yksityiselämä rauhoittuu, kun hän toimii Pietarin suomalaisen seurakunnan pappina ja kirkkokoulun johtajana, mutta naisvoimistelua hän ei lakkaa ihailemasta. Koululaitoksen perustaminen ei ole helppoa ja Wahlström luonnostelee mainiosti Cygnaeuksen sivistyspoliittisia kiistakumppaneita, esimerkiksi mustasukkaisesti asemaansa varjelevaa J.W. Snellmania.

Wahlströmin kirja Tanssiva pappi on värikästä ja nautittavaa historiankirjoituksen ja kaunokirjallisuuden rajankäyntiä. Wahlström on antanut lihan historiallisten luiden ympärille, eikä lukijalle tule tunnetta, että asioiden pitäisi näyttää erilaisilta.

Tanssiva pappi on viittä vaille erinomainen romaani. Vahinko vain, että Wahlström ei ole kyennyt syventämään Cygnaeuksen ristiriitaista hahmoa niin syväksi ja moniulotteiseksi kuin Emma Åströmiä. Tämä olisi vähintäänkin vuoden ehdokkaana parhaasta kaunokirjallisuuden sivuhenkilön palkinnosta.