Oletko kohdannut kodittomuuden tunteen, jolle ei löydy selvää selitystä? Kokemuksen siitä, että et ole kokonaan kotona missään?

Halu vaihtaa asuntoa, työpaikkaa, ystäväpiiriä tai paikkakuntaa saattaa olla merkki syvästä kodittomuudesta. Ehkä jossakin muualla asia olisi toisin? Ehkä jossakin tämä jäytävä kaipaus täyttyisi, ehkä joku sammuttaisi janoni ja kutsuisi minut yhteyteen, josta ei puutu mitään? Onko kodittomuus varjomme niin kauan kuin vaellamme maan päällä?

Hengellinen opettaja Henri J. M. Nouwen kirjoittaa teoksessaan Kutsumus: "Suuri osa aikamme kärsimyksestä kertoo tästä lämmön puutteesta. Yhä useammat ihmiset ovat vailla kotia." Pohjimmiltaan on kysymys jokaisen ihmisen kaipauksesta saada kokea olevansa rakastettu. Tarvitsemme yhteyttä toisiimme. Yhä voimakkaammin tarvitsemme viestiä Jumalan varauksettomasta rakkaudesta.

Kristillisen perinteen mukaan ihmissydämen koti on Jumalassa. Samalla kun olemme matkalla kotiin, olemme jo kotona.

Messu on näkyvä kuva tästä näkymättömästä yhteydestä. Yhteisessä laulussa oma äänemme sulautuu muiden ääniin kuin kaikuna yhteydestä, joka on kerran oleva totta. Vieraat, pelottavat kasvot muuttuvat hauraiksi ja lempeiksi, kun ne yhtyvät Herra armahda -lauluun. Ehtoollisessa olemme kodin ytimessä, paikassa, jossa kohtaamme Pyhän ja ne jotka ovat jo ennen meitä päässeet ikuiseen kotiin.

Kokonaan ikävä ei sammu. Ja ehkä niin pitääkin olla. Taize-laulussa lauletaan: "Kaipaus tietämme valaisee." Kaipaus ja ikävä voivat olla täynnä valoa, koska emme ole yksin. Vaellamme samaa tietä, jota niin monet ovat vaeltaneet ennen meitä. Vaellamme samaa tietä, jota vaelsi itse Kristus, inhimillisen kodittomuuden kokenut.