"Rakastan haurastumista, / vaatteen haalistumista, / hintuisuutta, / sitä että ote huomaamatta herpoaa. / Laskeutuu alas. / Eikä ole enää tikapuita."

Näin kirjoitti Anna-Maija Raittila kokoelmassaan Paratiisini puut. En ymmärtänyt ajatusta ensi lukemalta, ihmettelin vain, ihailin.

Miten huomaamatta pyrinkään pitämään lankoja käsissäni. Tietämään, järjestelemään, varmistelemaan, että kaikki varmaan sujuisi, ettei tulisi ikäviä yllätyksiä. Huolenpidon ja hallinnan raja on veteen piirretty viiva.

Miten vähän olenkaan rakastanut sitä, "että ote huomaamatta herpoaa". Ja kuitenkin siitä elämässä on pohjimmiltaan kysymys. Meidän on päästettävä otteemme herpoamaan yhä uudelleen ja yhä enemmästä.

Lapsemme kasvavat, emmekä voi enää seurata heidän askeleitaan. Ikääntyminen jättää merkkinsä olemukseemme. Meissä tapahtuu ja meille tapahtuu asioita, joiden hallintaan meillä ei ole mitään valtaa. Siksi otteen herpoamista on hyvä opetella pikkuhiljaa.

Lähden kävelylle. Katselen tuulta, joka heiluttelee puiden oksia ja maasta törröttäviä korsia, joilta lumi on paennut. Kuuntelen ääniä ympärilläni, tuulen suhinaa, liikenteen kumua, leikkivien lasten huutoja läheisellä takapihalla. Ympärilläni tapahtuu. Olen osallisena kaikesta, mutta en hallitse mitään.

Ajattelen rakkaitani. Toivon heille hyvää, mutta en voi elää heidän puolestaan. Heidän on löydettävä omat polkunsa. Voin siunata heidät matkaan. Mietin töitäni, suunnitelmiani. Voin tehdä oman osuuteeni. Silti lopputulosta en voi varmistella. Siihen vaikuttavat monet tekijät, joihin en voi vaikuttaa. Eikä minun tarvitsekaan.

Ajattelen Jumalaa, joka tuntee eilisen, tulevan ja ihmissydämen salaisuudet. Hän näkee juuri nyt kaiken sen, minkä keskellä kamppailen. Päästän otteeni herpoamaan asioista, jotka painavat mieltäni, joita en enää osaa enkä jaksa hallita. Äkkiä muistan Jeesuksen rukouksen. "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni." Se on nyt minunkin rukoukseni.