Ammatinvalinta on joillekin nuorena helppoa ja selvää. Niin kuin Hanne Laakkoselle, 37. Hän kirjoitteli jo pikkutyttönä varvaslääkereseptejä isoisälleen ja ajatteli hoitavansa isona vauvoja.

— Yläasteikäisenä jo tiesin, että haluan lääkäriksi. En oikein tiedä, mistä ammatinvalinta tuli, suvussamme kun ei ole lääkäreitä. En kai voi muuta sanoa, kuin että se on ollut jonkinlainen kutsumus.

Laakkonen pyrki lääketieteelliseen kaksi kertaa ja valmistui lääkäriksi vuonna 1993. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän aloitti jatkokoulutuksen tähtäimenään tohtorin tutkinto.

— Nykyisin olen päätoimisesti tutkijana Helsingin yliopistollisessa sairaalassa, mutta sen rinnalla teen käytännön lääkärin töitä ja erikoistun lastentauteihin.

Vauvoja

Miehensä Hanne Laakkonen tapasi opiskeluaikoina. Samana päivänä kun valmistui lääkäriksi hän jäi äitiyslomalle. Esikoinen syntyi. Ja esikoisen jälkeen syntyi toinen, kolmas, neljäs ja viides lapsi.

Äitiyslomien välissä Laakkonen opetti terveydenhuolto-oppilaitoksissa ja toimi terveyskeskuslääkärinä.

— Ensimmäisten lasten äitiysloman jälkeen menin aina töihin, mutta neljännen jälkeen jäin kotiin. Kodin asioiden pyörittäminen vaati niin paljon, että jommankumman vanhemmista oli oltava kotona. Silloin sain idean opintojen jatkamisesta ja hain tutkijan paikkaa.

Laakkosten lapset ovat nykyisin 11-, 10-, 7-, 5- ja 3-vuotiaita. Kolme ensimmäistä on poikia ja kaksi viimeistä tyttöjä.

Nykyperheen lapsiluku on yleensä kaksi tai kolme, Laakkosten suurperhe on niiden joukossa erilainen.

— Nuorena suunnitelmissamme oli kolme lasta. Mutta minä en osannut luopua vauvan saamisesta. Se on ollut minulle tärkeä asia. Vauvat ovat vieneet minun sydämeni. Pienissä on jotain valloittavaa.

Kotihoitoa

Laakkosten perheessä lapsia ei kuljeteta, eikä ole kuljetettu, aamuisin silmät ristissä ja kiireellä päiväkotiin. Heidän perheessään on oma lastenhoitaja kotona.

— Otimme kotiin hoitajan jo silloin, kun meillä oli kaksi lasta. Emme ole raaskineet laittaa lapsiamme isoon päiväkotiryhmään. Haluamme, että lapsemme saavat yksilöllistä huomiota ja hoitoa. Parhaiten se onnistuu lapsen omassa kodissa.

Lapsia ei hoideta kotona pelkän "raaskimisen" vuoksi, vaan Laakkosilla on myös perusteluita sille, ettei lapsia viedä kodin ulkopuoliseen hoitoon.

— Kotiympäristö on niin paljon rauhallisempi kuin päiväkoti. Haluamme mieheni kanssa antaa lapsillemme mallin siitä, miten me asennoidumme tähän maailmaan. Haluamme välttää kiroilua ja kaupallisuutta ja meillä katsotaan televisiota valikoidusti. Päiväkodissa lapsi törmää näihin asioihin aiemmin.

Kodin ulkopuolista hoitoa kannatetaan yleisesti esimerkiksi sillä, että lapsi saa sieltä virikkeitä eri tavalla kuin kotona. Laakkonen vetoaa tässä asiassa vanhempiin.

— Kyllä lapsi saa kotonakin virikkeitä, mutta se vaatii vanhemmilta aktiivisuutta! Minä olen aina pitänyt askartelusta, ja musiikki on harrastukseni. Kotiin voi ostaa huopaa ja ikkunavärejä. Ei se sen kummallisempaa ole.

Priorisointia

Kotona oleva lastenhoitaja olisi varmaan monelle vanhemmalle mieleen, mutta siihen tarvitaan rahaa. Kaikki eivät myöskään halua tai uskalla ottaa vierasta ihmistä omaan kotiinsa.

— Hoitajan ottaminen kotiin on kalliimpaa kuin kunnallinen päivähoito, mutta kysymys on myös siitä, minkä laittaa etusijalle. Meillä esimerkiksi ajetaan vanhoilla autoilla. Jos mieheni olisi halunnut uuden auton, hoitojärjestelyt olisivat saattaneet aiemmin olla toisin.

Laakkosilla on ollut kymmenen vuoden aikana kuusi lastenhoitajaa kotona. He ovat olleet nuoria tyttöjä, jotka opiskelujen myötä ovat siirtyneet lastenhoidon jälkeen muihin maisemiin. Laakkoset ovat löytäneet hoitajansa pääasiassa työvoimatoimiston välityksellä.

Kun molemmat vanhemmat käyvät työssä ja lapsia on perheessä viisi, asioita täytyy organisoida olan takaa ja jakaa vastuualueita. Laakkosten suurperheen arjen organisointiin on kuulunut muun muassa oveen kiinnitetty äidin kirjoittama lappu: Äiti ei käytettävissä klo 21–06.

Hanne Laakkonen sopi ma 24.1. lastenhoitajan kanssa kerhokuljetuksista.