Carpe diem, tartu hetkeen, sanotaan. Sanaparsi tuli mieleen, kun sovittelin mielessäni yhteen kahta hyvin erilaista tietoa.
Toinen on se, että yhteinen kirkkoneuvosto nimitti toimikunnan valmistelemaan Vantaalle seurakuntatapahtumaa syksyksi 2006. Toinen se, että Tampereen hiippakunnassa suuren suosion saavuttanut nuorten aikuisten parisuhdekurssi Virtaa välillämme kiinnosti vain kahta vantaalaista seurakuntaa: Vantaankoskea ja Tikkurilaa.

Erityisen seurakuntatapahtuman tarve nousee siitä, että halutaan tuoda seurakunta, sen työntekijät ja sanoma lähemmäs ihmisten arkea. Huolellisesti valmisteltuna, paikallisesti toteutettuna ja ihmisten mietteitä kuunnellen se voi olla onnistunutkin tapahtuma. Silloin kannattaisi kuitenkin lähteä liikkeelle vuorovaikutuksesta, miettiä etu- ja jälkikäteen, mitkä ovat vantaalaisten elämän kysymykset ja miten kirkko voisi vielä nykyistä paremmin olla niissä läsnä ihmisten tukena. Erillinen tapahtumaviikko voi parhaimmillaan myös yllättää vantaalaiset: seurakunnissa onkin jo nyt tarjolla monenlaista, joka voisi kiinnostaa myös minua!
Mutta enemmän kuin seurakuntatapahtumaa tarvitaan sitä, että koko ajan haistellaan ilmaa ja katsotaan, missä nyt voisi olla tarvetta nostaa profiilia. Monitouhuisuuteen ei tarvitse sortua, mutta jos on olemassa ilmeistä tarvetta ja tilaisuus, siihen pitäisi tarttua.

Sekä Vantaalla että koko kirkossa on oltu hereillä viimeaikojen suurissa kriiseissä, avattu ovet ihmisten surulle ja tehty auttamistyötä niin kotimaassa kuin kirkollisten avustusjärjestöjen kautta ulkomailla. Viime viikolla pidetyssä Kirkko 850-vuotta symposiumissa kirjailija Hannu Raittila toisaalta muistutti kirkkoa siitä, että se on muuttumassa "surun keskusvirastoksi". Tässä tilanteessa kirkon erityinen haaste on muistuttaa, että surun vastaanottamisen ja jakamisen lisäksi sillä on tarjolla enemmänkin, nimittäin lohdutus: iankaikkisen elämän toivo.

Surun lisäksi pitäisi osata tarttua myös iloon ja tarkkailla yhteiskunnan erilaisia kehitystrendejä. Jos kirkossa ollaan huolissaan nuorten aikuisten tavoittamisesta, niin miksi ihmeessä vain kaksi seurakuntaa lähti järjestämään heille parisuhdekurssia?