"Minä todella olen hyvin onnellinen mies. En ainoastaan oman itseni suhteen. Myös perhe-elämäni on onnellista ja lapsieni perheillä on kaikki hyvin, sanoo Matti Ranin.

Kaiken lisäksi Ranin näyttää perineen äitinsä pitkän iän geenin ja on saanut pitää terveytensä. Ja vaikka hän jäi hetkeksi yksin vanhoilla päivillään ensimmäisen vaimonsa Irja Raninin kuoleman jälkeen, hän löysi vielä uuden rakkauden.

Työkään ei enää ole pakkoa leivän tähden, vaan nyt "voi syödä näytelläkseen".

— Teen töitä vain hauskuuden vuoksi, Ranin sanoo suurpiirteisesti.

Kestosuosikkisarja Kotikadussa hän aloitti viime syksynä.

— Katson Kotikatu-sarjassa näyttelemisen hauskuudeksi. Minulle kirjoittaa tekstiä vanha ystäväni ja kuvauspaikalla tapaan ihmisiä, jotka ovat miltei kaikki tuttujani. Työt on tässä vaiheessa tehty, ja tehty mikä tehty.

Perfektionisti ja luuseri

Ranin julkaisi viime syyspimeillä elämäkertansa Käsi otsalla (Teos 2004). Se on avoin katselmus pitkään ikään ja uraan, tilittäväkin, mutta hengeltään lempeä ja lämmin. Kukaties maestro itse on luonteeltaan samantyyppinen?

— Olen elämäni suhteen pyrkinyt viljelemään ironiaa. Katselen elämääni leppoisa hymy huulillani. Onnellisuuden salaisuus on ennen kaikkea se, että pystyn nauramaan itselleni. En ota itseäni niin kovin vakavasti, Ranin laskettaa, nojaten mukavasti sohvan nurkkaan.

Totuudessa on toinenkin puoli, joka käy nopeasti ilmi Raninin kuvatessa työtään ja saavutuksiaan: "En anna ikinä periksi" ja "Työn voi aina voi tehdä paremmin." Hän on selkeästi täydellisyyden tavoittelija.

— Tuo on tosiaan totta. Olen perfektionisti, joka loppujen lopuksi jää luuseriksi. Se on aika hyvä sekoitus, Ranin sanoo ja hykertelee itsekseen.

Siinä sitä ironiaa.

Näyttelijä-perheen poika

Matti Helge Ranin — Tuntemattoman sotilaan vänrikki Kariluoto, Täällä pohjantähden alla -filmin rovasti Salpakari, Komisario Palmujen Toivo Virta, kolmenkymmenen muun elokuvan ja yli kahdensadan teatteriroolin kasvo — syntyi Tampereella näyttelijäperheeseen vuonna 1926.

Teatterilaisten lasta ei oltu varsinaisesti predestinoitu teatteriuralle. Vanhempien elämäntapa teki lapsesta yksinäisen, vaikka rakastetunkin. Mimmi-mummo, joka hoiti poikaa vanhempien kiiruhtaessa harjoituksiin ja ensi-iltoihin, istutti lapsenmieleen lestadiolaisen epäilyksen koko näyttelijäntyötä kohtaan.

— Mummon ajatus oli, että teatteri on pirun palvelemista, koska siellä esitetään totena sellaista mikä on epätotta. Ja lapsena minä vihasinkin näyttelijöiden elämää, ainaista rahanpuutetta ja kiirettä. Siihen aikaan teatterissa käytettiin myös paljon alkoholia ja isänikin joutui sen kanssa liian pitkälle. En aluksi ollenkaan ajatellut alkaa itse näyttelijäksi.

Teatterilaiseksi Matti Raninin sittenkin veti isä. Sankarirooleista tunnettu Helge Ranin kiinnitettiin Kansallisteatteriin vuonna 1945. Matti itse kirjoitti samana vuonna ylioppilaaksi ja tuli Helsinkiin opiskelemaan. Opinnot saivat jäädä, kun isä järjesti Kansallisteatterin taianomaiseen ilmapiiriin syttyneen poikansa teatteriin avustajaksi.

Syksyllä 1946 Matti Ranin palkattiin näyttelijäharjoittelijaksi. Ura alkoi siitä, ja oppi karttui vanhemmilta kollegoilta ammentaen.

Matti Ranin kehuu saaneensa työskennellä mahtavien näyttelijöiden kanssa.

— Se on ollut minun kouluni. Koko homma näyttelijänä lähtee siitä, että myöntää vajavaisuutensa ja on nöyrä. Tämä tulee muistaa uran loppuun saakka.

— Minun näyttelijäntyön keinoni ovat rajalliset, vaikka tekniikka onkin iän myötä parantunut — tulisi kova pudotus, jos kurkottaisi tähtiin ja kuvittelisi olevansa sellainen.

Uskonto ja näyttämö

Matti Ranin on tehnyt myös uskonnollista ohjelmistoa 1960-luvulta alkaen, muutakin kuin rovasti Salpakarin roolin. Lisäksi hän on kouluttanut pappeja elävämpään saarnatapaan. Nykyisen vaimonsa, sisustussuunnittelija Vuokko Raninin kanssa hän on toteuttanut Helsingin Ruoholahden kappeliin maisemarakennelmista ja lyijyjalkanukeista Lasten katedraalin.

1990-luvulla hän sai ilon lukea Yleisradiossa uutta raamatunkäännöstä.

— Se oli minulle merkittävä kokemus. Tekstin lukeminen inhimillisti Kristuksen minulle toisin kuin koskaan aiemmin; uskon vakaasti, että taivas ja helvetti löytyvät maan päältä. Jumala on luonut ne tänne meidän iloksemme ja tuskaksemme. Mutta se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, siitä en suostu arvailemaankaan mitään. Se on Jumalan kädessä, Ranin sanoo.

— Oman vaimoni kuoleman jälkeen olen suhtautunut elämän loppumiseen hyvin fatalistisesti. Olen valmis, enkä pelkää — ehkä siihen vaikuttaa sekin, että olen näytellyt kuollutta ja kuolevaa. Minut on kannettu ruumiina pois lavalta niin monet kerrat, että olen omaksunut asiassa filosofisen asenteen, Ranin jatkaa, ja naurahtaa kevennykseksi.

Elämä roolien takana

Mitä pitkä ura teatterissa opettaa elämästä? Elämän kunnioittamista, vastaa Ranin.

— Näyttelijän työ johtaa elämän jatkuvaan analysoimiseen. Teatterikirjallisuuden suurissa rooleissa käydään läpi ihmiselämän jatkuvaa uudelleenjäsentelyä.

— Lisäksi toisten ihmisten ja tilanteiden tarkkailusta tulee tottumus — ei se välttämättä johda suurempaan viisauteen, mutta suurempaan harkitsevuuteen kylläkin. Kun itse etsii asioita työhönsä epävarmana, omaksuu myös hienotunteisemman asenteen toisia kohtaan. Ainakin niin toivoisi käyvän, miettii Ranin.

— Ja totta kai teatteri voi jalostaa myös katsojaa. Sinnehän mennään hakemaan elämän evästä. Näyttelijälle arvokkainta olisi auttaa ihmisiä heidän elämänsä pulmissa.

Ranin on mielestään saanut teatterilta ja yleisöltä enemmän kuin on itse kyennyt antamaan. Se on hänelle lahja, josta hän iloitsee. Toisaalta näyttelijä joutuu työnsä läpi tarkastelemaan elämän koko raadollisuutta, sitä miten "susi repii karitsan".

— Elämä näyttää usein kyyniset kasvonsa sitä tarkastelevalle. On poikkeuksiakin, altruismia, sitä että ollaan toiselle veli ja sisar, mutta kyllä näyttelijöillä yleisesti ottaen on taipumus kehittyä melankolisiksi.

Ei mihinkään ilman armoa

Lopuksi, jos Raninin pitäisi valita yksi rooli, jonka jättäisi jälkeensä yleisölleen, mikä se olisi?

— Kyllä se olisi metsästäjän rooli Strindbergin näytelmässä Suuri maantie, Ranin nyökkää sohvan nurkassa hitaasti ja painavin katsein.

— Ihminen, joka etsii itseään ja armoa oman syntitaakkansa keskellä.

Miksi sitten armoa, Matti Ranin?

— Ilman armoa ei ole elämänmahdollisuutta. Se on se suuri sana, jota me tarvitsemme. Armo ihmisen suhteessa Jumalaan ja armo ihmisten välillä.

— Ihmisen onnellisuuden yhtenä reunaehtona on lupa lukea itsensäkin tuon armon piiriin niiden asioiden kohdalla, joita pitää matalimpina hetkinään.

Niin että esimerkiksi ne viidenkymmenen villityksessä tehdyt itsekkään miehen teot, jotka koettelivat Raninien avioliittoa ja joista teatterineuvos edelleen mainitsee surullisin ilmein, nekin hän sai puolisoltaan anteeksi ennen loppua.

— No, itselleen ei anna anteeksi. Mutta sitä oppii hyväksymään heikkoutensa. Sen että näkee itsensä eletyn elämän peilistä, eikä kavahda kuvaa.

Ehkäpä siinä on jotain olennaista perimmäisestä elämänviisaudesta.