Suomenruotsalainen Yrsa Stenius aloitti toimittajanuransa Suomessa, mutta siirtyi kaksikymmentäviisi vuotta sitten Ruotsiin ja Aftonbladetiin, ensin kulttuuriosaston päälliköksi, ja sitten pääkirjoituksista ja kulttuuriasioista vastaavaksi päätoimittajaksi.

Aloittaessaan päätoimittajana vuonna 1982 Stenius päätti, että hän hoitaa työnsä niin, että puhuu tilanteessa kuin tilanteessa vain ja ainoastaan totta.

— Olin nähnyt, mitä tapahtui, kun monet päälliköt ja julkisen elämän edustajat vaikeuksissa ollessaan turvautuivat refleksinomaisesti valheeseen. Ja jos olen rehellinen, olin minä itsekin yrittänyt joskus livahtaa tukalasta tilanteesta välttämällä totuutta. Valhe näytti pulpahtavan suusta ennen kuin ihminen ehti edes epäröidä.

Steniuksen mukaan valehtelemisesta tulee puolustusmekanismi siksi, että totuus tuntuu usein liian vaikealta ja raastavalta. Valheen tarjoama hetken helpotus on kuitenkin petollinen.

— Yleensä ihmiset valehtelevat niin huonosti, että se huomataan nopeasti. Ja siitä vaikeudet sitten alkavat. Ainekset kunnon kujanjuoksuun ja poliittiseen ajojahtiin ovat kasassa esimerkiksi silloin, kun poliitikko joutuu päivästä toiseen korjaamaan alun perin hyvin vähäistä valhettaan.

Syytökset

Totuuteen pitäytyminen tarjosi Steniukselle Aftonbladetissa selkeän toimintaohjelman. Se ei tietenkään tarkoittanut, että hän olisi aina voinut kertoa paljaan totuuden, ja aivan pohjia myöten.

— Sanoin ääneen, kun en voinut kertoa kaikkea, siis sellaista, mikä minulle oli uskottu esimiesasemani vuoksi tai mikä kuului salassapitovelvollisuuden piiriin. En myöskään itse ottanut aktiivisesti esille sellaisia asioita, joihin liittyi jotain, mistä minun piti vaieta. Vältin niitä visusti, puhuimme niistä vain jos alaiset tai kaverit ottivat ne puheeksi.

Ohjelmallinen totuuteen pyrkiminen ei kuitenkaan merkinnyt, että Stenius olisi selvinnyt ilman valehtelusyytöksiä. Niiden aika tuli etenkin silloin, kun työpaikalla jouduttiin tiukkoihin tilanteisiin lehden horjuvan talouden takia.

— Kun vastapuoli valehteli silmittömästi, alettiin uskoa, että minäkin valehtelen. Siitä tuli minulle paha ja nolo olo.

Rikokset

Tätä nykyä Stenius toimii vapaana kirjoittajana, on toiminut jo viimeiset kymmenen vuotta. Hän kirjoittaa joka tiistain Aftonbladetiin kolumnin itse valitsemastaan aiheesta. Sen lisäksi lehti pyytää häneltä kirja-arvosteluja ja muuta kulttuuriaineistoa. Toisinaan häntä pyydetään myös seuraamaan joitakin oikeudenkäyntejä.

— Aloin seurata oikeudenkäyntejä vuonna 1988, vielä vakinaisesti työssä ollessani. Viidentoista vuoden aikana olen nähnyt Ruotsin kauheimpiin murhiin liittyviä oikeusprosesseja.

Syytettyinä niissä ovat olleet Suomessakin tunnetuksi tulleet nimet Christer Pettersson, Juha Valjakkala ja Marita Routalammi sekä Mihail Mihailovic.

— Tarkkailen syytetyn reaktioita oikeudenkäynnin aikana ja yritän saada jotain tolkkua siitä, miten ja miksi hän on ajautunut rikollisiin tekoihinsa. Tietenkin tiedossani on myös se, mitä poliisitutkimusten perusteella tiedetään tapahtumien kulusta.

Stenius selittää, että psykologinen analyysi ja roistojen psyykeen paneutuminen kiinnostavat häntä. Ruotsissa hänen artikkelinsa ovat synnyttäneet suorastaan journalistisen koulukunnan: sen lisäksi, että suuret ruotsalaislehdet raportoivat tavanomaisesti merkittävistä oikeusprosesseista, tavaksi on tullut lähettää myös kulttuuritoimittaja seuraamaan oikeudenkäyntiä.

Teatteri ja teeskentely

Niin Ruotsissa kuin Suomessakin syytetty voi oikeudenkäynnin aikana valehdella yrittäessään pelastaa oman nahkansa — lain mukaan valehteleminen ei lisää rangaistusta. Tätä oikeuttaan syytetyt käyttävät varsin hanakasti.

— Ihmisillä, jotka ovat turvautuneet äärimmäiseen väkivaltaan, ei näytä olevan mitään vaikeuksia valehdella. Näyttää siltä, että kun yksi ihmisen toimintaa koskeva raja on ylitetty, myös kaikki muut rajat on helppo ylittää.

Stenius kertoo muistavansa vain yhden oikeudenkäynnin, jossa syytetty on myöntänyt syyllisyytensä ja myötävaikuttanut siihen, että totuus saadaan selville.

— Oikeudenkäynti on usein masentavaa teatteria, jossa uhria tai uhrin perhettä ei muisteta tai kunnioiteta. Etenkin se, miten ministeri Anna Lindhin surmanneen Mihail Mihailovicin sallittiin näyttelemällä ja valehtelemalla sabotoida koko oikeudenkäynti, loukkasi oikeustajuani, kertoo Stenius, joka seurasi oikeudenkäyntiä kaikissa kolmessa oikeusasteessa.

Mihailovicia tarkkaillessaan Stenius tuli siihen tulokseen, että tämä vain teeskenteli sairasta. Hän olikin ensimmäisiä, jotka uskalsivat kirjoittaa tästä. Psykiatrisissa tutkimuksissa Mihailovic todettiin myöhemmin terveeksi, ja siten hänet saatettiin tuomita vankilaan.

Petokset

Suomenruotsalaisesta taustastaan ja pitkästä Ruotsissa asumisestaan huolimatta Yrsa Stenius puhuu mainiosti suomea ja kirjoittaa lehtijuttuja myös suomeksi.

— Vietin osan lapsuudestani suomenkielisten kavereiden kanssa, ja toimin nuorena vahvasti suomenkielisessä ympäristössä. Lisäksi Suomessa asuvan veljeni perhe on kaksikielinen.

Kirjansa Stenius on kirjoittanut ruotsiksi. Muun muassa kirjoissaan Totuudesta ja valheesta (Kirjapa 2004) sekä Valta ja naiseus (Kirjayhtymä 1994) hän on jossain määrin käynyt läpi myös yksityiselämäänsä.

"Sekä yksityisesti että julkisesti olen ilmaissut suruni siitä, että ura tuli riistäneeksi minulta ’puolet elämääni’. En hankkinut koskaan perhettä, en elänyt päivääkään yhdessä kenenkään miehen kanssa… Mutta jos hapuilen oikein syvälle sieluni pohjamutiin alan aavistaa jotakin, joka herättää kysymyksen: Halusinko minä koskaan todella saada miehen ja lapsia?" Stenius kirjoittaa tämänsyksyisessä kirjassaan.

Steniuksella on sen sijaan useita kokemuksia toisen naisen roolista, suhteesta naimisissa olevan miehen kanssa.

— On surkuhupaisaa, miten suhteen kestäessä en koskaan tullut ajatelleeksi, että mies aloittaa päivänsä valehtelemalla vaimolleen, minne menee illalla. Mieleeni ei juolahtanut, että se, joka on petollinen yhteen suuntaan, on sitä tietenkin kaikkiin suuntiin.

Huijaukset

Toden ja valheen suhdetta pohtiessaan Yrsa Stenius päätyy toteamaan, ettei kaikki valehtelu ole samanlaista ja samalla tavalla moraalitonta.

— Suuri osa valehtelusta on sosiaalista kanssakäymistä, kaikki valkoiset ja ehkä harmaatkaan valheet eivät siis ole vain pahasta. Onneksi mustia, varsinaisia tosi valheita on paljon vähemmän. Ne eroavat muista valheista siinä, että ne tähtäävät huijaamiseen ja petkuttamiseen, siihen, ettei totuus tule ilmi.

Stenius uskoo, ettei mustien valheiden kohtaaminen muserra ihmistä, jos tämän perusnäkemys elämästä on myönteinen.

— Ajattelen, etteivät ihmiset ole pahoja, mutta he saattavat tehdä pahaa. Se, miksi niin tapahtuu, on monesta asiasta ja vaiheesta koostuva ketjureaktio. Oikeudenkäyntejä seuratessani yritän ymmärtää juuri niitä.

Steniuksen mukaan elämä kävisi mahdottomaksi, mikäli se menisi pelkäksi valehtelemiseksi — silloinhan kaikki puhe, kieli ja sanat kävisivät merkityksettömiksi. Hän arveleekin, että ihmisillä on "kaikista valheistaan ja kiemurteluistaan huolimatta" sekä moraalinen vietti että totuuden vietti.

— Tosin ne voivat joutua joissakin tilanteissa alakynteen, jos niiden puolesta ei taistella.