Tammikuun 20. päivänä Yhdysvalloissa juhlitaan. Viime marraskuun presidentinvaaleissa hieman yli puolet äänistä kerännyt George W. Bush pitää jo toisen virkaanastujaispuheensa maan pääkaupungissa. Puhe on virkaanastujaisviikon kohokohta.

Lähes koko Amerikka on kokoontunut joko paikan päälle Washingtoniin tai television ääreen seuraamaan puhetta. Maan johtohahmon ja yhden maailman vaikutusvaltaisimman päättäjän käsitykset maan nykytilasta ja tulevaisuuden odotuksista kiinnostavat.

Amerikkalaisten suureellinen ja karnevalisoitunut virkaanastujaisviikko vaikuttaa eurooppalaisesta hassulta. Miksi polttaa useita miljoonia dollareita ilmapalloihin ja paraateihin?

Amerikkalaisten kannalta tämä on kuitenkin luonnollista. Reilun kahdensadan vuoden aikana presidentti-instituutiosta on muotoutunut kansallisen itseymmärryksen keskeinen tukipilari ja äänitorvi.

Näissä juhlissa ei kaihdeta uskontoa ja uskonnollisia käsityksiä. Jo vuosien ajan presidentit ovat keskeisimmässä puheessaan toivottaneet kansalleen ja maalleen siunausta.

On sanottu, että Yhdysvalloissa kenelläkään poliitikolla ei ole varaa vähätellä uskonnollisia kysymyksiä.

Yhdysvallat luvattuna maana

Uskonnon ja politiikan tiivis yhteys amerikkalaisessa yhteiskunnassa on mielenkiintoinen. Perustuslain mukaan Yhdysvalloissa kirkot ja valtio on erotettu toisistaan. Hallitus ei saa perustaa valtiokirkkoa, eikä kieltää uskonnollisia yhteisöjä harjoittamasta uskontoaan.

Silti presidentit sanovat ja yhdistelevät hyvin luovasti, jopa lain henkeä rikkoen, uskonnollisia käsityksiä viitoittaessaan politiikkaansa. Tutkijat ovat arvioineet, että kyseessä on oma ilmiönsä nimeltä kansalaisuskonto.

Osa tutkijoista väittää, että yhdysvaltalaisessa poliittisessa järjestelmässä on havaittavissa omanlaisensa uskonnon muoto. Se on erillään uskontokunnista ja kirkoista, mutta ilmenee yhteisissä kansallisissa uskomuksissa, rituaaleissa ja symboleissa.

Tämä uskonnollisuus on kehittynyt 1600-luvulta lähtien lähinnä Euroopasta uskonnollisia vainoja muuttaneiden kristillisten ryhmien raamatullisten tulkintojen perustalle. Nämä protestanttis-puritaaniset käsitykset ovat kehittyneet yhdessä kansallisten kriisien ja valitusajan ideoiden avulla omaksi kansalliseksi itseymmärryksekseen, kansalaisuskonnollisuudeksi.

Siinä Yhdysvaltain olemassaololle haetaan tukea raamatullisesta traditiosta ja Jumalalta ja yhdistetään ne ajatuksiin demokratiasta. Kyse ei ole kuitenkaan mistään tietystä uskonnosta tai kirkkokunnasta sinänsä, joten kansalaisuskonto ei siis asetu kenenkään vakaumuksen tielle eikä korvaa mitään.

Ei siis ihme, että monet tutkijat ovat sitä mieltä, että useimmat presidentit ovat vuosien aikana pitäneet Yhdysvaltoja uutena luvattuna maana, Uutena Jerusalemina, joka on tehnyt liiton Jumalan kanssa.

Maan kohtalona on muun muassa vapauttaa esimerkillisellä toiminnallaan muita maita ja viedä demokraattista uskoa kärsiville.

Vaikka kansalaisuskonnon jumala on raamatullisen esikuvansa oloinen, se on huomattavan paljon kiinnostuneempi järjestyksestä, laista ja oikeudesta kuin pelastuksesta tai rakkaudesta.

Käytännössä tämä näkyy siinä, että kansakunnan eteen tehtävä työ nähdään erityisen tärkeänä, koska Jumalan katsotaan suojelevan kuuliaisesti käyttäytyvää maata. Kansalaisuskonnon mukaan on esimerkiksi kunniakasta toimia esimerkillisenä kansalaisena, joka uhraa vaikkapa henkensä maan hyväksi puolustaessa maataan.

Kansalaisuskontoa hyödyntävä presidentti

Presidentit ovat erityisen innokkaita kansalaisuskonnon käyttäjiä. Tämä selittynee maan erityisluonteella ja presidentin erityisroolilla.

Yhdysvallat muodostuu useiden eri etnisten kulttuurien ja tapojen rinnakkaiselosta. Yhdysvalloilla on siis kesto-ongelma: kuinka saavuttaa tässä valtavassa moninaisuudessa jokaiselle yhteisölle tärkeä yhtenäisyys?

Uskonnolla on kyky luoda yhteiskuntaan järjestystä, ja kansalaisuskonnolliset arvot ja normit ovat tässä ratkaisevassa asemassa. Tämä on luontevaa, sillä amerikkalaiset ovat uskonnollisesti aktiivista kansaa. Kirkoilla ja muilla uskonnollisilla yhdyskunnilla on tarttumapintaa Yhdysvalloissa.

Presidenttien kansalaisuskonnollisuutta pursuavilla puheilla on kuuliainen yleisönsä. Heihin kansalaiset turvautuvat erityisesti hädän hetkillä. Presidentti koetaan auktoriteettina, jonka avulla taistellaan pelkoa vastaan ja jonka toiminta sytyttää toivoa.

Tutkijat ovat päätelleet, että kansalaisuskontoa maan yhtenäistämisessä käyttävä presidentti voi muun muassa yrittää hengellisen inspiroinnin avulla saada ihmisiä toteuttamaan kansallisesti tärkeitä arvoja elämässään.

Presidentti voi myös toimia kuin profeetta ja painottaa, kuinka kansakunnan ideaalien ylläpitäminen edellyttää katumista ja uhrautumista. Papillisessa mielessä presidentti ylistää kansalaisia heidän kyvystään toteuttaa kansakunnan yhteistä tehtävää.

Tutkijat kiistelevätkin, onko kansalaisuskonto kansalaisista ja sen historiasta luonnollisesti nousevaa vai kenties ohjailtua uskonnollista toimintaa, jossa kansallista itseymmärrystä rakennetaan manipuloivasti retorisesti mahtaillen.

Bushin kansalaisuskonnollisuus

Viime kaudellaan George W. Bushin kansalaisuskonnollisia käsityksiä leimasi muun muassa voimakas vakuuttuneisuuden tunne Yhdysvaltain toimien jumalallisuudesta. Bush perusteli esimerkiksi Irakin sodan käynnistämistä rauhan ja vapauden viemisellä.

Ei ihme, että monissa piireissä on bushilaista uskonnollissävytteistä politiikkaa kummasteltu ja kritisoitu.

Vaikka metodistikirkkoon kuuluvaa republikaanipresidenttiä on pidetty pahan akseli -puheiden perusteella lähes uskonnollisena hurmoshenkilönä, Bush ei ole kansalaisuskonnollisessa mielessä poikkeava. 1970–1980-luvuilla vaikuttaneet Jimmy Carter ja Ronald Reagan värittivät rohkeasti uskonnolla suuntaviivojaan.

Demokraattipresidentti Carter korosti herännäisyyttään ja määritteli politiikkaa baptistisen uskonsa lävitse. Republikaaninen Reagan ei juuri selitellyt omaa presbyteeritaustaista uskonnollisuuttaan, mutta uskonnollisen oikeiston ajamat teemat värittivät hänen politiikkansa. Bushin edeltäjällä demokraattipuolueen Bill Clintonilla oli myös tarve yhdistää politiikkaansa baptismia ja kansalaisuskontoa.

Uskonnolliset määrittelyt vaikuttavat Yhdysvaltojen politiikassa. Nyt Amerikassa vaalit hävinneessä demokraattileirissä kypsytellään vastaiskua republikaanien uskonnollisille käsityksille.

Pian siis nähdään millaisin uskonnollisin käsityksin virallinen Amerikka toipuu virkaanastujaisviikosta ja näkee paikkansa maail-massa.

Antti Haverinen