Psalmit ovat kärsivien rukouskirja. Niistä löytyy sanoiksi puettuina kaikki inhimillinen hätä, tuska, suru, epätoivo, viha, syyllisyys, itku ja menetyksen tuska. Kysymykset, joihin ei löydy vastausta. Kädet, jotka puristuvat epätoivosta nyrkkiin. Maa, joka järkkyy jalkojen alla. Hätä kuoleman edessä muuttuu viiltäväksi tuskaksi ja tietoisuudeksi kaiken katoavaisuudesta ja elämän lyhyydestä. "Kourallisen päiviä sinä minulle annoit, elämäni on sinun edessäsi kuin ohikiitävä hetki… Ihminen tulee ja menee ja katoaa kuin varjo."

Usko on koetuksella, kun elämä näyttää rujoimmat kasvonsa. Rukoileva ei voi muuta kuin vedota: "Sinä olet minun Jumalani. Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät!" Ihminen huutaa vastalauseensa Jumalalle, protestoi sydän tulessa, huutaa tuskansa julki, kunnes ei enää jaksa. Hän huutaa avukseen Jumalaa, joka tuntuu kääntäneen katseensa pois ja olevan kaukana. Hän ei voi ymmärtää, miksi Jumala on piiloutunut, kätkenyt kasvonsa ja antanut onnettomuuden vyöryä hänen ylitseen.

Elämän käsittämättömyyden edessä ei lopulta voi muuta kuin vaieta. Mutta rukoileva tietää, kenen edessä hän vaikenee. Luojalleen hän sanoo: "Minä olen nyt vaiti, en suutani avaa, sillä sinulta tulee kaikki – älä ole kuuro itkulleni. Ota vitsauksesi minun päältäni, en kestä enää kätesi iskuja."

Kärsivä tietää, että elämä on haavoittuvaa ja ettei se ole hänen hallinnassaan. Näyttää, että se ei ole Luojankaan hallussa. Eikä selitystä kärsimykseen löydy omasta, eikä toisten tekemisestä, eikä mistään uskosta. Jumalakaan ei anna selityksiä. Häntä rukoilevilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vedota siihen, mitä he uskovat hänen lopulta olevan: kärsivien Jumala, murheellisten ystävä. Siksi häntä voi rukoilla: "Herra, älä ole niin kaukana! Anna minulle voimaa, riennä avuksi!"