Onnettomuuksien tapahduttua kysellään aina "miksi". Osa kysyy näin myös Jumalalta. Vanha, mutta myös nykyaikaisessa ihmisessä elävä syyllisyyteen pohjautuva vastaus sanoo, että onnettomuus on rangaistus. Selittämättömästä luonnononnettomuudesta on englannin kielessä ilmaisu "Act of God", Jumalan teko.

Tunnustan nöyrästi, että en voi väittää tietäväni Jumalan salaisuuksia. Kuitenkin uskooni, johon nytkin haluan turvata, ei kuulu kuvaa Jumalasta, joka lähettää tällaisen onnettomuuden rangaistuksena synnistä. Hän ei ole rankaisija, vaan sovittajaksi sitoutunut armahtaja. Hän ei uskoni mukaan anna tällaisia onnettomuuksia, että oppisimme niistä. Hän ei ole pedagogi, joka lyö karttakepillä oppimatonta ihmiskuntaa sormille. Jumala suree kanssamme ja pyytää, että mekin ottaisimme syliin surijat ja kärsijät.

Ensi sunnuntain evankeliumissa kerrotaan samarialaisen naisen ja juutalaisen Jeesuksen kohtaamisesta. Siinä Jeesus pyytää vierasuskoiselta naiselta kaivovettä tämän astiasta ja saa janoonsa puhdasta juotavaa. Me olemme saaneet kuulla Thaimaasta ja muualtakin aivan uskomattomia kertomuksia, kuinka vierasuskoiset aasialaiset ovat auttaneet henkensä uhalla länsimaisia turisteja, kantaneet sylissään lapsia turvaan vuorille. Nyt on meidän vuoromme. Aasian tragedian yksi suuri myönteinen tulos voi olla siinä, että opitaan auttamaan yli kansallisten, poliittisten ja uskonnollisten rajojen.

Viimeisen tuomion teksti kertoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa". Jeesuksen opettaman lähimmäisyyden haaste ei tunne maiden tai uskontojen rajoja. Kaikkia Aasian suuronnettomuuden uhreja on autettava. Viisi miljoonaa koditonta, janoista ja nälkäistä tarvitsee laupiasta vantaalaista.