Raija Orasen uusin romaani kertoo nuoruuden idealismista 70-luvun Suomessa. Vaikka menneeseen palataan, kirja tapahtuu nykyajassa. Nuorena komea naistenmies Johannes ilmaantuu kurjassa kunnossa entisen vaimonsa Noran ovelle. Johannes oli jättänyt Noran jo viisitoista vuotta sitten. Myöhemmin tulee ilmi lähdön syy: Nora ei enää tunnustanut proletaarin diktatuuria!

Aiheesta voisi saada raskastakin luettavaa, mutta Oranen osaa rakentaa yhteiskunnallisesta teemasta viihdekirjallisuutta.

Nuori Nora uskoi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja Raamattuun: hän halusi kohdella muita kuten halusi itseään kohdeltavan. Oikeudenmukaisuuden hän luuli löytävänsä vasemmistolaisuudesta, varsinkin kun sen sisäpiiriin kuului Johannes. Nora halusi uskoa satuun Neuvostoliiton onnesta, niin kuin uskoivat monet muutkin tuon aikakauden maailmanparantajat.

Nora Rossi saa paikan Tiedonantaja-lehdestä. Hän on ammattitoimittaja, muut lehdentekijät ovat puhtaita politiikkoja, erityisesti päätoimittaja Urho Jokinen. Nora oli oppinut, että journalistin tulee olla työssään yleisön palvelija ja objektiivinen tiedonvälittäjä. Tiedonantajassa hänen tehtävänsä oli kirjoittaa taistolaisten kansanedustajien toimista, mutta vain myönteisesti. Muita piti pelkästään haukkua. Tampereen yliopistosta saadut journalismin opit joutivat romukoppaan.

Suuret ikäluokat voivat lukea Orasta nostalgisissa tunnelmissa, oma nuoruus mielessään. Silloin lauluina olivat Kolme luotia Rudi Dutschkeen, Chydeniukset ja Oksaset. Tekstissä vilahtelee DDR:stä peräisin olevia halpoja tavaroita, joihin opiskelijallakin oli varaa.

Nyt DDR:ää ei enää ole, ei Neuvostoliittoakaan. Entiset taistolaisetkin arvioivat mennyttä uudelleen. Oranen kirjoittaa lähihistoriasta kepeästi mutta todesti.