Tiedot tapaninpäivänä Aasiassa tapahtuneesta luonnonkatastrofista ovat koskettaneet kaikkia. Onnettomuuden laajuus oli niin käsittämätön, etten usko, että me tiedotusvälineistä tilannetta seuranneet koskaan täysin ymmärrämme, millaisesta hävityksestä oikein oli kysymys.
Ihmisten tuska ja hätä on valtava. Onneksi valtava on ollut myös auttamisen halu. Eri kansalaisjärjestöt ovat saaneet lahjoituksia niin, että oman lahjoituksen antamista on jopa jonotettu.
On selvää, että toisella puolella maailmaa tapahtunut katastrofi koskettaa erityisesti, kun uhrien joukossa on runsaasti suomalaisia. Oman surumme keskellä on kuitenkin tärkeää muistaa, että valtaosa kuolleista ja läheisensä menettäneistä on Kaakkois-Aasian maiden omia kansalaisia. Monet heistä ovat menettäneet läheistensä lisäksi kodin, omaisuuden ja kaikki työvälineet uuden elämän aloittamiseen.

Katastrofialueen asukkaat eivät palaa kotiin, jossa valtaosa asioista on kuten ennenkin. Heistä suuri osa ei pääse lääkäreiden ja hoitajien hoitoon eivätkä kriisikeskusteluihin. Heidän elämänsä aineellinen ja monin osin myös henkinen pohja on murentunut kokonaan.
Erityisesti luonnonkatastrofin uhreiksi joutuneiden lasten tilanne niin täällä Suomessa kuin kyseisissä Aasian maissa huolestuttaa.
Monien lasten fyysiset vammat voivat olla pysyviä ja jo pelkkä katastrofin kokeminen traumatisoi vakavasti. Jos lapsi menettää läheisensä, vaatii tilanteesta selviäminen vahvaa ja pitkäaikaista ammatillista tukea.
Katastrofiavun jälkeen, kun kiireelliset perustarpeet on saatu tyydytettyä, on tärkeää, että apu jatkuu. Lasten toipumisen kannalta esimerkiksi koulujen mahdollisimman nopea käynnistyminen on tärkeää. Arjen tuttujen rutiinien kautta elämä alkaa normalisoitua.

Kaakkois-Aasian ihmiset tarvitsevat apuamme vielä paljon senkin jälkeen, kun uutisotsikot ovat vaihtuneet toisiin. Apua tarvitsevat myös ne tuhannet suomalaiset, jotka ovat itse kokeneet tulvavesien kauhut sekä ne, joiden läheiset eivät palanneet joululomalta.
Lähellä olo ja kuunteleminen auttavat usein paremmin kuin epätoivoisesti etsityt sanat. Tärkeintä on, ettei surevia jätetä yksin.