"Kirjoitat millaisen jutun tahansa, toivon, että pääosassa ovat thaimaalaiset tavalliset ihmiset. He auttoivat meitä suomalaisia uskomattoman paljon, vaikka olivat menettäneet läheisensä, kotinsa ja elinkeinonsa. En ole koskaan nähnyt sellaista arjen sankaruutta kuin siellä.

Näin kertoo Vaaralassa asuva Maria Valkama, 53, joka miehensä ja 15-vuotiaan poikansa kanssa oli Khao Lakissa joululomalla. Perhe asui Khao Lak Paridise –hotellin neljän asunnon bungalowissa, johon hyökyaalto iski puoli kymmenen aikaan aamulla. Valkamat olivat kuitenkin poissa hotellista.

— Ostimme voucherimme elämään pienestä "pöytä ja tuoli" -matkatoimistosta Khao Lakin rannalta. Lähdimme aamuyhdeksältä pikkubussilla kierrokselle paikallisiin temppeleihin. Kun hyökyaalto tuli, olimme ostamassa hedelmiä torilta.

Matkan edetessä Valkamat kuulivat, että Phuketissa oli tapahtunut jotain ja kello 14 maissa paikallisen oppaan puhelimeen tuli viestejä Khao Lakin tilanteesta. Hän kertoi, että siellä ei ole enää mitään jäljellä.

— Tieto tuntui täysin käsittämättömältä.

Valkamat hyppäsivät autoon ja lähtivät takaisin Khao Lakiin. He eivät kuitenkaan päässeet perille, vaan heidät ohjattiin 25 kilometrin päässä sijaitsevaan pieneen Takuapan kaupunkiin, jonne oli perustettu evakuointikeskus.

Evakuointikeskus oli täynnä hätää

Evakuointikeskus oli pienen sairaalan vieressä ja siellä vallitsi melkoinen kaaos. Sairaalassa ja sen lähiympäristössä oli ainakin parituhatta ihmistä.

— Loukkaantuneita, kuolevia, kuolleita ja ihmisiä etsimässä omaisiaan. Ensimmäiset tunteeni olivat tyrmistys, epäusko ja järkytys. Hätä oli niin totaalinen. Ihmiset huusivat omalla kielellään, tarrasivat kiinni ja kysyivät, voinko etsiä heidän omaisiaan. Kauhunäyt toivat mieleen sotatilanteen.

Kaiken tämän keskellä, itse kotinsa ja läheisiään menettäneinä paikalliset, niin tavalliset ihmiset kuin viranomaiset, auttoivat ulkomaalaisia.

— He tiesivät tuhon suuruuden ja siitä huolimatta pitivät itsensä kasassa ja hoitivat ventovieraita. Sairaalan työntekijät esimerkiksi keräsivät yhdelle loukkaantuneelle rahaa jatkoselviytymistä varten. Thait maksoivat ulkomaalaisten tilapäismajoituksen, kuljettivat ruokaa, hankkivat viimeisillä rahoillaan riisiä ja pyysivät vielä anteeksi sitä, mitä oli tapahtunut.

Valkamat viettivät Takuapassa kaksi yötä. Sitten heidät kuljetettiin bussilla Phuketiin ja sieltä edelleen armeijan koneella Bangkokiin.

— Thaihallitus hoiti kriisiä pätevästi. Kun kuulin helikopterien ääniä, ajattelin että jenkit evakuoivat omiaan, mutta ne olivatkin thaimaalaisia koptereita. Sotilailla oli hoitava ote ja selkeät, yksinkertaiset ohjeet, Valkama kiittelee.

Thaimaalaiset tarvitsevat nyt tukea Suomesta

— Ystävien kanssa on täällä Suomessa nyt istuttu, mietitty elämää ja käyty arvokeskusteluja. Sama lähimmäisenrakkauden sanoma on kaikissa uskonnoissa, mutta meillä se niin usein arjen kiireissä unohtuu. Thaimaalaiset, jotka ovat uskonnoltaan buddhalaisia, näyttivät, mitä lähimmäisenrakkaus tarkoittaa.

Thaimaalaisten ihmisten pyyteetön halu auttaa teki Maria Valkamaan niin suuren vaikutuksen, että hän kysyy monien muiden Thaimaasta palanneiden tapaan, miten suomalaiset voisivat nyt auttaa auttajiaan.

— Vasta pikkuhiljaa aloimme siellä tajuta, miten laajasta tuhosta oli kyse. Keräykset koko Aasian tuhoalueen uhrien auttamiseen ovat todella tarpeen. Mutta lisäksi pitäisi löytää jokin keino, miten auttaa ja tukea niitä, jotka auttoivat meitä suomalaisia. Toivon, että esimerkiksi kirkko voisi miettiä keinoja ja kanavia siihen, miten heitä saisi autettua uuden elämä alkuun. Jokin säätiö tai rahasto tai kummi-ihmisten järjestelmä olisi paikallaan, ehdottaa Valkama.

Miten uudelleen annetun elämänsä käyttäisi?

Selviytyminen onnettomuudesta ja hädän näkeminen herättää monenlaisia tunteita.

— Suomessa lentokentältä saatu Punaisen ristin paperi järkyttävän kokemuksen läpikäyneen ihmisen reaktioista tuntuu liiankin tutulta. Itkettää, on vaikea keskittyä mihinkään ja olo on ahdistunut. Lisäksi mielialat vaihtelevat.

Thaimaassa yksi ensimmäisistä tunteista oli häpeä omasta pelastumisesta.

— Olimme häpeissämme siitä, että selvisimme vahingoittumattomina. Poika katseli lapsiuhreja ja orpoja ja tuumi, että olisimme olleet joutavampia kuolemaan. Kaikkien niiden helvetin kauhujen keskellä heräsi väkisinkin kysymys, miksi meidät säästettiin ja miten uudelleen annetun elämänsä oikein käyttäisi.

— Oma selviytyminen tuntui jotenkin säädyttömältä muiden hädän keskellä. Vasta nyt ilo alkaa pikku hiljaa orastaa ja myös läheltä piti –tilanne realisoitua. Hotellin naapuriasunnossa ollut suomalainen loukkaantui vakavasti eli jos olisimme olleet hotellissa aallon iskiessä, tuskin olisin tässä antamassa haastattelua.

Valkama on huomannut ihmisten Suomessa pohtivan asioita nyt toisella tavalla kuin ennen. Monien ihmisten elämänarvoihin on tullut muutos.

— Kun tulimme kotiin meitä odottivat lumilyhdyt pihassa, ovella oli tervetulotoivotus ja kori täynnä ruokaa. Ihmiset ovat sanoneet ja puhuneet asioista, joista suomalaisilla ei ole tapana puhua: lähimmäisyyden ja rakkauden merkityksestä ja siitä kuinka tärkeitä toiset ihmiset ovat. Toivottavasti tästä kaikesta jää suomalaiseen yhteiskuntaan jokin pysyvä oivallus siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Positiivista on myös se, että onnettomuus oli luonnonkatastrofi eikä terrori-isku.

— Nyt ei ole ketään jota syyttää tai vihata. Luonnonvoimille ei voi mitään. Globaali, yhteinen suru voi olla kansoja yhdistävä tekijä, Valkama toivoo.