Lapsena ajattelin aina, että vuosi alkaa syksystä ja koulun alkamisesta. Kesän aikana hiljaisuudessa odottanut koulu peilinkirkkaiksi vahattuine lattioineen näytti avaamattomalta ja kiiltäväkantiselta kirjalta.

Minusta oli ihanaa avata uusi koulukirja keskeltä ja tunnustella sen täyttämättömiä sivuja, haistella sen tuoksua täynnä ylpeyttä siitä, että oli päässyt taas yhtä ylemmälle luokalle, kasvanut taas kengistä ja yhdestä syntymäpäivästä ulos.

Kun koulusta aikanaan sitten loppuivat luokat, hapuilin vuosia epätietoisuudessa: vuoden vaihtumisen ajankohta muuttui hämäräksi. Sitä oli alettava etsiä joulunjälkeisestä epämääräisestä, välipäivien välinpitämättömästä ei-mistään ajasta, jolloin kuusen lasipallot katsoivat taas surullisina laatikoistaan ja juhlien jälkeinen valju melankolia valtasi pään ja mielen. Uusi vuosi ei aloittanut mitään, se vain lopetti joulun.

Jotkut elävät joulusta jouluun, toiset syksystä syksyyn. Jospa joka päivän voisi tuntea niin kuin silloin pienenä koululaisena: tarkastella uutta alkua luottavaisena ja uteliaasti kuin avaamatonta kirjaa.

Kristuksessa meille on annettu tämä mahdollisuus, uusi ja puhdas armo joka aamuksi. Jokaisen päivän voi aloittaa kuin uuden vuoden, joka päivässä on mahdollisuus. Näin kulkee vuoden pyöreä kierto.

Lisäksi meille on annettu vuorokauden neljä vuodenaikaa: aamun armollinen mahdollisuus onnistua, päivän aika toteuttaa ja toimia, illan lankoja yhteen kokoavat tunnit, yön hiljaisuus ja uni. Ja aamulla jälleen odottaa uuden päivän lupaus, päivistä syntyy jälleen vuosi. Aina ehtii aloittaa.