Aivan kuten Hitleriä, Saddam Husseiniakin ympäröi viimeisiin päiviin asti mielistelijöiden sisäpiiri, joka vakuutti lopullista voittoa vielä, kun amerikkalaisten panssarit jo lähestyivät Bagdadin keskustaa.

Kerran niin mahtava hirmuhallitsija oli viime vuosinaan traaginen hahmo, joka jollain käsittämättömällä tavalla uskoi toimivansa kansansa parhaaksi ja olevansa kansansa suuresti rakastama.

Todellisuudessa Irakia hallitsi pelko, eikä kukaan uskaltanut kertoa vainoharhaiselle miehelle totuutta. Saddam uskoi itseensä ja ylläpitämäänsä myyttiin Irakin uljaasta historiasta ja ainutlaatuisesta tehtävästä. Jälleen vertailukohta Hitleriin on ilmeinen.

Kuin Hitler ja Stalin, Saddam raivasi verisesti tieltään kaikki vastustajansa — sekä todelliset, mahdolliset että kuvitellut. Etninen vaino kohdistui erityisesti kurdeihin, shiioihin ja Etelä-Irakin suoarabeihin. Israelia hän vihasi ja oli valmis hävittämään juutalaisvaltion.

Saddam aloitti miljoona henkeä vaatineen sodan Iranin kanssa, ryösti Kuwaitin ja sai entisen tukijansa Yhdysvallat vastustajakseen. Siten hän syöksi Irakin kansan sodan ja köyhyyden kurimukseen.

Vielä pahemmaksi tilanteen teki, että Saddamin hallinto, joka koostui lähinnä hänen sukulaisistaan, oli läpeensä korruptoitunut rikollisliiga.

Pahin kaikista oli Saddamin poika Udai, jota isä ei saanut pysymään kurissa. Udai vietti orgioita, raiskasi, pidätti, kidutti ja ryösti kaiken, minkä käsiinsä sai. Eikä paljon parempi ollut toinen poika Qusai.

Tästä kaikesta kertoo vakuuttavasti Saddamin henkilääkärinä toiminut Ala Bashir, joka jollain konstilla onnistui säilyttämään sekä henkensä että järkensä verisen ja absurdin hirmuhallinnon painajaisten keskellä.

Bashir hoiti diktaattorin pikkusormea ja liikavarpaita ja tämän lähipiirin naisystävien plastiikkakirurgisia leikkauksia. Tätä kautta hän saavutti luottamusta niin, että pystyi jotenkin huolehtimaan varsinaisista potilaistaan: Saddamin sotien viattomista siviili- ja sotilasuhreista. Lisäksi hän saavutti kansainvälistä mainetta kuvataiteilijana.

Bashirin kirjasta käy ilmi Irakin koko toisen maailmansodan jälkeinen traaginen historia, mikä saa lääkärin antamaan maastaan hyvin pessimistisen diagnoosin. ”Miten sellaiseen maahan voisi versoa liberaalinen, edistyksellinen ja demokraattinen hallinto, johon on kylvetty niin paljon vihaa, kostonhimoa ja raakuutta kautta historian.”

Näyttäisi siltä, ettei ainakaan amerikkalaisten panssareilla.