”Niinpä, oi hengellinen sielu, kun näet, että halusi on pimentynyt, kiintymyksesi on kuivettunut ja ahdistunut ja kykysi ovat käyneet kyvyttömiksi mihinkään sisäiseen harjoitukseen, älä sitä murehdi vaan pidä sitä pikemminkin hyvänä sallimuksena, sillä siten Jumala vapauttaa sinut omasta itsestäsi ja ottaa sinut pois omien tekojesi vallasta. Vaikka näet käyttäisitkin näitä kykyjäsi kuinka hyvin tahansa, et niiden epäpuhtauden ja arvottomuuden vuoksi toimisi yhtä oikein, täydellisesti etkä varmasti kuin nyt, jolloin Jumala tarttuu sinua kädestä ja johdattaa sinua kuin sokeaa pimeydessä paikkaan, jota et tunne, ja tietä, jota et tiedä. Tänne et koskaan onnistuisi vaeltamaan käyttäessäsi omia silmiäsi ja jalkojasi, vaikka kulkisit kuinka taitavasti tahansa.”
Ristin Johannes eli Juan de la Cruz (1542–1591) on aikalaisensa Avilan Teresan ohella Espanjan tunnetuin hengellinen kirjoittaja. Hänen kirjasensa Pimeä yö on yksi kristillisen mystiikan suurimpia klassikoita.

Kirjan erikoinen piirre on, että Johannes selittää kirjassaan itse kirjoittamaansa rakkausrunoa. Runo tunnetaan myös lyriikan historiassa rakkausrunona irrotettuna uskonnollisesta selityksestään. Suomessakin se on julkaistu Aale Tynnin suomennoksena jo 1957.

Kirjallisuudenlajin taustana on kristillinen perinne selittää Vanhan testamentin Laulujen laulua, eroottista miehen ja naisen välisen rakkauden kuvausta, vertauskuvana ihmisen ja Jumalan suhteesta.

Ristin Johanneksen perusväite on, että Jumalan kosketus heittää ihmisen pimeään yöhön, eikä suinkaan mihinkään autuuden valoon. Jumalan valo on niin kirkas, että sen rinnalla kaikki muu näyttää pimeydeltä. Jumalan kirkkauden rinnalla ihminen tuntee pimeässä oman mitättömyytensä. Tie kohti Jumalaa on siinä, että sielu puhdistuu kaikesta omasta yrityksestä.

Ristin Johannekselle läheisiä Raamatun tekstejä ovat ne, joissa ihminen joutuu hätään ja ahdistukseen: Job, psalmit, Joona ja Jeremia esimerkiksi. Kaikissa niissä ajatuksena on, että syvimmässä ahdistuksessa ja pimeydessä Jumala on ihmistä lähinnä. Valkeus loistaa pimeydessä.

Pimeän yön uskonnolliset käsitteet ovat toiset kuin mihin luterilaisessa kulttuurissa on totuttu. Esimerkiksi aistien kuolettaminen, kontemplaatio ja ajatus hengellisestä prosessista puhdistumisena — siis kiirastulena — ovat vieraita.

Vierasta on myös rivien välistä luettava lähtökohta, että hengelliset harjoitukset, korkeimmillaan munkkina tai nunnana oleminen, vievät ihmistä lähemmäksi Jumalaa kuin maallikon arkinen työ.

Sanoihin tottuessa teksti alkaa kuitenkin tuntua hyvältä. Jotakin etäisesti samaa on suomalaisessa herännäisyydessä, aivan eri sanoin kuvattuna.