Joulun keskiössä on nuori perhe: äiti, isä ja vauva. Sivummalla, vähän varjossa pientä lasta ihailevat eläimet. Siellä näkyy ainakin härkä, aasi ja lammas.

Kertomuksen tapahtumapaikka on Betlehemin kaupungin laidalla sijaitseva laiduneläinten suoja. Sieltä löytyy myös joulun tärkein esine: eläinten syöttökaukalo. Siihen, olkien päälle, koko maailman Vapahtajaksi syntynyt lapsi laitettiin ensimmäisille vauvanunilleen.

Vanhojen legendojen mukaan härkä sai ruumillaan lämmittää oljet, joille Jumalan poika syntyi. Sitten aasi ja härkä yhdessä lämmittivät palelevaa lasta hengityksellään.

Aina ei kristinuskon suhde eläimiin ole ollut yhtä auvoinen. Oikeastaan suhtautumisessa on ollut kirkon historian aikana kaksi päälinjaa. Ne juontuvat 1200-luvulle, ja niiden takana on kaksi kuuluisaa kirkollista A-miestä: Tuomas Akvinolainen ja Franciscus Assisilainen.

Tuomas Akvinolainen on läntisen kirkon merkittävimpiä teologeja, ja hänen ajattelunsa eläimistä on vakiintunut osaksi katolisen kirkon oppia.

Akvinolaisen mukaan jokaisella oliolla on oma hierarkkinen paikkansa olemisen suuressa ketjussa. Ylinnä on Jumala. Hänen alapuolellaan ovat enkelit, joiden alapuolella ovat puolestaan ihmiset. Pahnan pohjimmaisina sijaitsevat eläimet ja kasvit. Kysymyksessä on sekä luonnonjärjestys että arvojärjestys.

Ihmisen ja eläimen ero perustuu Akvinolaisen mukaan siihen, että eläimet ovat vaistonvaraisia ja ihmiset puolestaan järjen ohjaamia, sielullisia olentoja. Karkeasti yksinkertaistaen eläimet ovat siis rationaalisen ihmisen käyttöön tarkoitettua sielutonta materiaalia.

Perinteisesti ihmisen valta-asemaa eläimiin on perusteltu Raamatun luomiskertomuksella. Akvinolaisen ajattelu pohjautuu kuitenkin paljon myös antiikin tunnetuimman filosofin Aristoteleen ajatteluun luonnon tarkasta järjestyksestä. Sitä paitsi Raamattu tarjoaa mahdollisuuden nähdä ihmisen ja luonnon suhde toisessakin valossa.

Vanhan testamentin alussa on oikeastaan kaksi luomiskertomusta. Niistä ensimmäisessä (1. Moos 1:26–29) annetaan koko muu luomakunta ihmisen hallittavaksi. Siinä Jumala luo ensin taivaan, maan, kasvit ja eläimet ja sitten kaiken kruunuksi ihmisen. Näin korostetaan ihmisen loistokkuutta ja valtaa eläimiin nähden.

Toisen luomiskertomuksen (1.Moos 2:7–15) sävy on erilainen. Siinä ihmisen tehtäväksi annetaan viljellä ja varjella Eedenin puutarhaa. Eläimet Jumala luo yksinäiselle Aadamille kumppaneiksi ja kavereiksi. Tosin nämä eivät pysty kokonaan poistamaan ihmisen syvää yksinäisyyden tunnetta. Siihen kykenee vasta toinen ihminen, Eeva.

Vaikka tämänkin luomiskertomuksen mukaan ihminen on olemukseltaan perustavalla tavalla toisenlainen kuin eläimet, se ei estä ihmisen ja eläimen kumppanuutta.

Luomiskertomuksen lisäksi Vanha testamentti sisältää muutamia kauniita eläinkuvauksia.

Jobin kirjassa (Job. 38–40) Jumala muistuttaa Jobia omasta kaikkivaltiudestaan ja haastaa hänet miettimään omaa paikkaansa luomakunnassa kysymällä: Tiedätkö sinä, milloin vuorikauris vasoo? Sinäkö huolehdit villieläimistä? Oletko taivuttanut villihärän tottelemaan? Sinäkö loit strutsin, nopeasti juoksevan linnun? Sinäkö annoit hevoselle voiman? Sinäkö nostat haukan korkeuksiin?

Puhe huipentuu komeisiin kuvauksiin virtahevosta ja krokotiilista.

Jesajan kirjan alussa on puolestaan mielenkiintoinen lause, joka vaikuttaa viittaavaan suoraan ensimmäisen joulun tapahtumiin: ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen.” Tätä profeetta Jesajan tekstiä ovat monet taiteilijat myöhemmin käyttäneet lähteenään maalatessaan joulun seimiasetelman eläimiä.

Jouluseimiperinteen aloitti Franciscus Assisilainen 1200-luvulla rakentamalla ensimmäisen seimen pienen italialaisen kaupungin lähimetsään.

Tämä sama Assisista kotoisin oleva fransiskaaniveli on myös kirkon ensimmäisiä eläinsuojelijoita. Hän oli rikkaan kauppiaan poika, joka perusti katoliseen kirkkoon munkkiveljestön, jonka jäsenet sitoutuivat luopumaan omaisuudestaan ja elämään yksinkertaista ja vaatimatonta elämää. He kiersivät maata ja käsittelivät kansanomaisissa saarnoissaan pääasiassa moraalisia kysymyksiä.

Köyhien lisäksi eläimet ja luonto olivat Franciscus Assisilaiselle rakkaita. ”Niin kauan kuin maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa”, kerrotaan hänen sanoneen.

Legendan mukaan hän hoivasi eläimiä, jopa saarnasi niille, puhui niiden kieltä ja uskoi, että niillä on sielu. Franciscuksen mukaan paratiisia ei voinut kuvitella ilman eläimiä, lintuja, laulua ja soittoa. Rakastamalla eläimiä hän halusi osoittaa, että kaikki Jumalan luomat ovat veljiä keskenään.

”Jos vain voisin tavata hallitsijamme, rukoilisin häntä Jumalan rakkauden nimessä, ja omani myös, kieltämään ketään pyydystämästä tai vangitsemasta sisariani leivosia, ja määräämään kaikki ruokkimaan härkänsä ja aasinsa jouluna erityisen hyvin”, Franciscus totesi.

Franciscuksen kanssa samoilla linjoilla olivat myöhemmin 1600-luvulta alkaen tietyt protestanttiset piirit mm. kveekarit, anglikaanit ja metodistit. He olivat sitä mieltä, että Jumala ei ollut luonut maailmaa vain ihmistä varten vaan pikemminkin antanut ihmiselle tehtävän huolehtia muusta maailmasta. Suhteessa eläimiin ihminen oli ennen kaikkea kaitsija.

Väitettä, että vaikkapa härkä olisi luotu ihmistä varten, he pitivät yhtä naurettavana kuin väitettä, että ihminen olisi luotu päätymään suden kitaan. Julmuus ja piittaamattomuus eläimiä kohtaan oli heidän mukaansa suora loukkaus Jumalaa kohtaan.

Myös Suomen kirkon nykypiispat puhuvat eläineettisissä kannanotoissaan ihmisestä kaitsijana: ihminen on Jumalan työtoveri, luomakunnan taloudenhoitaja ja hyvä puutarhuri.

Vaikka Raamatusta ei parhaalla tahdollakaan ole eläinsuojelun oppikirjaksi, piispa Voitto Huotarin mukaan Raamattua voi lukea myös eläinten oikeuksien näkökulmasta. Esimerkiksi hän ottaa luontopsalmin (Ps. 104), joka kuvaa ihmisen ja eläinten yhtäläistä riippuvuutta Luojastaan.

Myös monet Jeesuksen vertauskuvat liittyvät eläimiin. Jeesus puhuu Uudessa testamentissa esimerkiksi, kuinka Jumala pitää huolen yhtälailla linnuista ja lampaista kuin ihmisistäkin.

Huotari muistuttaa kuitenkin, että Jumalan kuvaksi luotuna ihmisellä on tietty erityisasema luomakunnassa ja ihmiselämän arvo on koskemattomampi kuin eläimen.

Hänen mukaansa eläinten kohtelun periaatteena voisi olla kärsimyksen minimointi. Tämän lisäksi eläimiä tulee käsitellä lajinsa mukaisesti. Eläinten tulee ihmisen rinnalla saada vähintäänkin eläimen arvoinen elämä.

Eläinsuojeluliikkeen syntymaana pidetään Englantia, jossa 1800-luvulla aate levisi etenkin työväenliikkeessä, metodistikirkossa ja naisasialiikkeessä. Kantaa otettiin maaseudun kotieläinten ja kaupungeissa yleistyvien lemmikkieläinten inhimillisemmän kohtelun puolesta sekä koe-eläinten käyttöä vastaan.

Uudet tuulet puhalsivat myös Suomessa. Vuonna 1870 lääkäri, yliopistomies, virsirunoilija ja satusetä Sakari Topelius perusti ensimmäisen suomalaisen eläinsuojeluyhdistyksen.

Yhdistyksen tarkoituksena oli ensisijaisesti pikkulintujen suojeleminen. Sitten toiminta ulotettiin koskemaan yleisemmin hädänalaisia eläimiä. Kotieläimistä alettiin ensimmäisinä suojella kovalla työllä rasitettuja hevosia.

Vuonna 1947 Suomen eläinsuojeluyhdistys esitti kirkolle vuosittaista eläinten sunnuntain viettämistä. Sitä pidettiin piispainkokouksessa sopimattomana mutta asiaa sinänsä hyvänä. Niinpä piispat päättivät suositella lokakuun 4. päivän viettämistä eläinten päivänä, jolloin muistutetaan ”kristityn velvollisuudesta kohdella eläimiä hyvin”.

Lokakuun 4. on eläinten suojeluspyhimykseksi julistetun Franciscus Assisilaisen hautajaispäivä ja sen vuoksi valittu aikanaan kansainväliseksi eläinten päiväksi. Päivää vietetään Suomessakin edelleen.

Suomen ensimmäisen eläinsuojelijan, Sakari Topeliuksen, aate näkyy myös hänen sanoittamissaan joululauluissa. Niistä tunnetuin on Sylvian joululaulu.

Laulu kertoo kotimaataan kaipaavasta Sylvia-nimisestä muuttolinnusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että kyseessä on lehtokerttu, toiset pitävät lintua mustapääkerttuna. Joka tapauksessa laulun häkkiin sidottu lintu paitsi ikävöi kotimaataan myös ylistää Luojan hyvyyttä ja luomakunnan kauneutta.

Topeliuksen joululauluista koskettavin on Varpunen jouluaamuna. Laulussa pieni tyttö ruokkii talvipakkasessa varpusta. Lopussa varpunen lupaa tytölle, että Jumala palkitsee tämän hyvyyden. Lintu kertoo tuovansa terveisiä taivaasta, enkelten maasta, jossa tytön kuollut pikkuveli on jo odottamassa.

Lähteet:

Elisa Aaltola: Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino 2004.

Georges Berton: Mies jota linnut kuuntelivat. Suomen lähetysseura 1996.

Andrea Due ja Juan Maria Laboa: Kristinusko 2000 vuotta. Kirjapaja 1998.

Maarit Hytönen: Kirkko ja nykyajan eettiset kysymykset. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 80. Kirjapaja 2003.

Reijo Pajamo: Taas kaikki kauniit muistot. Joululaulujen taustat ja tarinat. WSOY 1982.

Peter Singer: Oikeutta eläimille. WSOY 1991.

Eläin ihmisen maailmassa. Toim. Heta Häyry, Helena Tengvall ja Leena Vilkka. Gaudeamus 1989.