Nainen oli juuri täyttänyt 40. Koko talven hän oli valmistautunut tulevaan suuren muutokseen: keski-ikäistymiseen. Pimeinä iltoina hän oli kääriytynyt huovan alle ja lukenut nuoruutensa päiväkirjoja. Niitä oli makuuhuoneessa laatikkokaupalla.

Lukiessaan hän oli vaipunut välillä muistoihin, välillä miettinyt nykyelämää: oliko hän samanlainen kuin ennen vai oliko hän muuttunut?

Kaiken aikaa naisella oli jotenkin haikea ja surullinen olo.

Nainen ei juhlinut syntymäpäiväänsä, mutta heti seuraavana päivänä hän tilasi ajan työterveyshuollon 40-vuotistarkastukseen. Siellä hänet otti vastaan reipas ja hymyilevä työterveyshoitaja. Iältään vähän yli kolmekymppinen, nainen arvioi.

Työterveyshoitajan kanssa käytiin läpi pitkä lomake, jossa kysyttiin niin perhesuhteet, raskaudet, omat ja suvun sairaudet kuin alkoholinkäyttökin. Sitten kesken kaiken nainen huomasi puhuvansa pitempään kuin hänellä oli tapana: hän kertoi lapsettomuudestaan, miehen alkoholiongelmasta, äidin rintasyövästä, omasta alakulostaan… Vaaleatukkainen hoitaja kuunteli ja kehui naista.

Kun nainen verikokeiden ottamisen ja verenpaineen mittaamisen jälkeen sulki terveysaseman oven perässään, hän purskahti itkuun. Hän käveli puiston poikki jonnekin vain ja itki.

Se oli hyvää tekevää itkua. Nainen ymmärsi, että oli kuunnellut niin paljon muita ja miettinyt aina, miten asettaisi sanansa toisen kannalta parhain päin. Itsestään hän ei ollut pitkään aikaan osannut kenellekään kertoa.

Viikon päästä naista odotti kotona työterveyshuollon kirje. Tietokonetulosteessa lueteltiin hänen maksa-arvonsa, verensokerinsa, hemoglobiininsa, leukosyyttinsä, kolesteroliarvonsa… Paperin alanurkkaan oli kirjoitettu kuulakärkikynällä: ”Vastaukset normaalit. Hyvää kesää!”

Nainen muisti terveysasemalla käyntinsä; miten kummallisen hyvä hetki se oli ollut keskellä työpäivää. Hän tuli siitä sekä kirjeestä niin iloiseksi, että päätti heti lähettää reippaalle työterveyshoitajalle kiitoskortin.