Huoli tulevaisuudesta ja erityisesti lasten kohtalosta sai sotien aikana vanhemmat lähettämään lapsiaan turvaan viimeistään silloin, kun ympärillä olevat turvarakenteet hajosivat käsiin.

Nykyisin Vantaalla asuva Erik Bergström lähti aikoinaan Helsingistä pommien riepottamasta kodista ja hänen vaimonsa Toini Hiitolasta Karjalasta, jossa uusi evakkotaival enteili tuloaan. Kummankin vanhemmat päättivät lähettää lapsensa Ruotsiin.

Toini kertoo kunnan viranomaisen kulkeneen kodeissa kehottamassa vanhempia lähettämään lapset turvaan. Hän oli yhdeksänvuotias ja sai mukaan kolmevuotiaan pikkuveljensä, josta tytön piti huolehtia. Sisarusten oli yritettävä selviytyä matkallaan suomen kielellä.

Erikillä oli siinä suhteessa helpompaa, että hänen äidinkielensä oli ruotsi. Vieraaseen ympäristöön oli sujuvampi asettua. Ikääkin pojalla oli sen verran, että hän ymmärsi lähtemisen merkityksen, kun koti oli hajalla.

Erik tuli kuolleen pojan tilalle

Talvisodan syttyessä 1939 Erikin perhe asui Helsingin keskustassa. Sodan ensimmäisenä päivänä koti vaurioitui pommituksessa.

— Olimme kotona, kun pommi osui taloon. Asuimme ensimmäisessä kerroksessa, joka säilyi. Isä haavoittui kuitenkin niin pahasti, että menehtyi muutaman vuoden kuluttua saamiinsa vammoihin. Vuoden 1944 kovissa pommituksissa koti tuhoutui lopulta kokonaan, kertoo Erik.

Kahdeksanvuotias poika lähti kohti tuntematonta lukemattomien muiden sotalasten kanssa Sokoksen kellarista, josta reitti johti junalle ja kohti pohjoista. Matkavalmistelut saatiin hoidettua parissa viikossa.

— Tulin varakkaan tukkukauppiaan perheeseen Skellefteåhon. Heillä oli kaksi tytärtä. Heidän poikansa oli kuollut aikaisemmin ja minä tulin oikeastaan hänen tilalleen. Sain kaikki hänen tavaransa. Ruotsissa minua pidettiin kuin perheenjäsentä. Perhe olisi halunnut adoptoida minut, mutta minut haluttiin kotiin, olinhan ainoa lapsi.

Erik sai nauttia vapaudesta vain kolme päivää ja sitten hänet marssitettiin kouluun, koska hän jo osasi ruotsin kielen. Erikin sotalapsuutta kesti puolitoista vuotta. Sitä hän ei oikeastaan osaa sanoa, olisiko hän halunnut jäädä Ruotsiin. Paluu Suomeen sujui kuitenkin muitta mutkitta. Kotona puhuttiin ruotsia ja vanhat kaveritkin löytyivät.

Valintatilanne nakersi itsetuntoa

Niin Erik kuin Toinikin joutuivat Ruotsissa läpikäymään oman kelpaamisen tai kelpaamattomuutensa tunteita. Kun lapsia valittiin perheisiin, molemmat joutuivat seuraamaan sivusta, kuinka sievät tytöt katosivat suomalaislasten rivistöistä nopeimmin. Erikin kohtalon ratkaisi oikeastaan se, että hän ulkoiselta olemukseltaan muistutti poikaa, jonka perhe oli menettänyt.

Toinin suurin huolen aihe oli pikkuveli, joka ei päässyt samaan kotiin kuin hän. Hän onnistui tapaamaan pikkuveljeään Ruotsissa vain pari kertaa.

Toinin koti oli Göteborgissa. Kolme jo hieman iäkkäämpää naista oli ottanut hänet hoiviinsa.

—Muistikuvani matkasta ovat hataria. Ihmettelen, että Erik muistaa asioita niin tarkasti. Muistamattomuuteni johtuu varmaan siitä, että minulla oli niin suuri huoli pikkuveljestä. Minuahan kehotettiin vahtimaan häntä. Sen muistan, että surin, kun pikkuveli piti ensin jättää sairaalaan Ruotsissa, kertoo Toini.

Kotoa Suomesta Toini muistaa, kuinka pommikoneet viistivät lähellä Hiitolan asemaa. Hiitolaan jäi vielä osa sisaruksista.

Toinin Ruotsin aika koulunkäynteineen sujui, kun hän oli ensin oppinut kielen. Suomen kieli painui unohduksiin niin, että palatessaan kotiin kahden vuoden kuluttua Toini ei enää osannut puhua äidinkielellään. Isä oli laivarannassa Turussa vastassa ja ainoa sana, jonka Toini muisti suomeksi oli ”isä”.

Koti-Karjalaan ei enää ollut paluuta. Koti oli nyt Karvialla. Koulu alkoi ja äidinkieli palautui kuitenkin nopeasti mieleen. Ruotsin kielen taitoon tuli aukkoja, mutta tytön ollessa kesällä myöhemmin Ruotsissa kielitaito palautui.

Toini oli töissä muutaman vuoden Ruotsissa, mutta kotimaa merkitsi enemmän. Hän palasi Suomeen.

Yhteinen kohtalo toimi terapiana

Kuinka kaksi sotalasta löysivät toisensa?

— Hämiksellä tansseissa me tapasimme, toteaa Erik.

Niihin aikoihin ei ollut kovinkaan muodikasta kertoa olleensa sotalapsi. Mutta Toinin ja Erikin keskusteluissa asia ei ollut tabu. Päinvastoin, nyt eläkkeellä ollessaan voi tuntea yhteisten keskustelujen toimineen terapiana. Sotalasten yhdistystoiminta on viime vuosina vetänyt puoleensa kumpaakin.

— Se on meidän eläkeläistoimintaa. Siellä saa uusia ystäviä, vakuuttaa Toini.

Olisivatko he lähettäneet omat lapsensa toiseen maahan, jos tilanne olisi tullut eteen?

— En tiedä, mitä olisin tehnyt. Olisinko raaskinut? En voi sanoa jyrkästi ei, arvelee Toini.

— Olisin minä ainakin toisen lähettänyt, jos tilanne olisi ollut sama kuin minun lapsuudessani, tokaisee Erik.

Vanhemmille lapsen lähettäminen pois kotoa ei ole ollut elämän helpoimpia ratkaisuja. Toini kertoo, kuinka hän äidin eläessä joskus kyseli, miltä äidistä oli tuntunut.

— Äiti alkoi itkeä ja sanoi, että älä puhu siitä.

Entisillä sotalapsilla on tarve löytää toisensa

Sota-aikana lastensiirtoihin liittyvän kritiikin siivet katkoi sensuuri, eikä Suomen sodanaikaisista lastensiirroista pitkään sen jälkeenkään pidetty ääntä.

Puhumattomuuden muurin murtumiseksi tarvittiin vuosikymmenien etääntyminen asioista. Vasta 1990-luvulla alkoivat entiset sotalapset olla valmiita kohtamaan menneisyytensä.

Sotalasten yhdistyksiä on lähes parikymmentä. Joitakin vuosia sitten perustettiin kattojärjestöksi Suomen sotalapsiyhdistysten keskusliitto, jossa toimii puheenjohtajana vantaalainen Taisto Vihavainen. Vihavaisen mielestä yhdistyksen tärkein tehtävä on tiedottaa toiminnasta. Palautteen perusteella sotalasten tapaamiset ovat olleet merkittäviä.

Sotalasten yhdistys elää muutosten vyöryä, sillä mukaan on tullut Pohjoismainen yhteistoiminta ja kansainvälinen yhteistyö. Englanti omine lastensiirtoineen on mukana uudehkon kansainvälisen järjestön INTERFEW:n riveissä. Tänä vuonna on Saksakin liittynyt mukaan.

Kansainvälisen yhteistyön painopiste on tutkimuksessa. Lastensiirtojen vaikutuksia ihmisen myöhempään elämään ei ole tähän mennessä paljon selvitetty.

Yhdistys järjestää myös terapiaryhmiä, joissa vaikeita muistoja voi purkaa. Kummitoiminnalla on voitu auttaa entisiä sotalapsia, jotka ovat hakeneet aikaisempia yhteyksiään. Liiton Sotalapsi-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa.