Kirjailija Eppu Nuotio: ”Monesta murheesta on jo selvitty”

”"Älä pelästy: tämä on surullinen kirja. Se kertoo suruista ja murheista. Suurista ja pienistä. Tutuista ja vähän vieraammista. Halusin kirjoittaa Sinulle kirjan suruista, sillä muistan itse vieläkin miten murheiden mustat pilvet silloin tällöin pimensivät lapsuuden kirkkaan taivaan.”"
Näin kirjailija Eppu Nuotio aloittaa uuden lastenkirjansa Näin pienissä kengissä (Tammi 2003). Kirja sisältää runoja lasten murheista. Siitä, kun joutuu muuttamaan uudelle paikkakunnalle eikä tunne ketään, kun ukki dementoituu, kun on erilainen kuin muut, kun siskoa lellitään, kun avain unohtuu, kun äiti ja isä eroavat, kun mummi kuolee…
Kirja sai alkunsa kolme vuotta sitten syksyllä. Se syksy oli Eppu Nuotion omassa elämässä mustaa ja synkkää aikaa.—
- Minulta kuolivat silloin kahden kuukauden välein molemmat vanhemmat. Ensin äiti elokuussa ja sitten isä lokakuussa. Silloin piti paketoida lapsuuden viimeisetkin rippeet.— Kaiken itkun keskellä aloin lukea lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjojani ja tajusin, että onhan minun elämässäni ollut kaikenlaisia murheita ennenkin ja niistä on selvitty. Miksi en selviäisi tästäkin! Hankin pienen mustan muistikirjan, johon aloin mustalla kynällä kirjoittaa kaikkea lapsuudesta, pian myös runomuodossa riimitellen. Se on perua isältäni.

Kun Eppu Nuotio testasi tuoreita runojaan lukemalla niitä ääneen esimerkiksi kirjailijavierailuilla kouluissa, palaute oli yllättävää: lapset alkoivat jutella omista murheistaan ja aikuiset muistella omaa lapsuuttaan.Lasten surut liittyivät paljolti kouluun ja siellä muun muassa kaverisuhteisiin ja kiusaamiseen. —
- Tuntuu, että nykylasten maailmassa pienikin erilaisuus on tosi rankkaa. Lisäksi monet lapset tuntevat itsensä yksinäisiksi sekä koulussa että kotona. He sanovat, että ei ole ketään kenelle kertoa kuulumisia. Lapset kantavat paljon murhetta myös aikuisten asioista, Eppu Nuotio kertoo.
- Yli nelikymppisillä näyttää puolestaan olevan ainakin yksi yhteinen surunaihe: kouluun ja kotikasvatukseen liittyvät nöyryytykset. — Voisi sanoa, että nuo nöyryytykset ovat osa koko kansakunnan yhteistä muistia. Niin monet ovat kokeneet sen, miten liikuntatunnilla valittiin pelijoukkueeseen aina viimeisten joukoissa tai kuinka koulun näytelmissä sai aina huonoimman roolin, joutui esimerkiksi puuksi tai muuksi rekvisiitaksi.—
- Moni muistaa myös, miten aikuinen —- opettaja, vanhempi,mummo tai talonmies —- epäonnistumisen hetkellä saattoi todeta ykskantaan: ”No niinpä tietysti. Ei sinusta mihinkään ole.” Tuollaiset kokemukset vaikuttavat itsetuntoon ja saattavat itkettää läpi elämän, Eppu Nuotio toteaa.
Lapsena pikku Eppu itki murheitaan itsekseen, pakeni huoliaan mielikuvitusmaailmaan ja käsitteli hankalia asioita kirjoittamalla. Aikuisena Eppu Nuotiota on lohduttanut ajatus siitä, että suru on yhteinen asia. —
- Omia lapsuuden päiväkirjoja lukiessani ja lasten ja aikuisten tarinoita kuunnellessani olen oivaltanut, että ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi joskus surrut. Että meitä kaikkia on murheen mustakoura joskus raapaissut. Ja kerran Helsingin ruuhkassa kävellessäni oikein hätkähdin, kun tajusin, että tämä kaupunkihan on täynnä orpoja aikuisia.

Sururunoihin liittyen Eppu Nuotio on ideoinut myös kirjoitustehtäviä. Niissä lapsia pyydetään kirjoittamaan muun muassa yksi surullinen lause ja yksi lohduttava ajatus. Mutta mikä on lastenkirjailijan oman elämän surullisin lause? Eppu Nuotio miettii hetken ja huokaisee:
—- En kestä enää!
—- Se on lapselle uhkaava ja äärettömän pelottava lause,vaikka nykyään sitä käytetään aika huolettomasti. Monella tapaa sairaalloinen äitini huokaisi usein niin. Äitiparka sairasti pahaa paksusuolen haavaumaa sekä sen ja elämän kylkiäisenä tullutta kaiken nielevää masennusta. Vaikka eihän masennuksesta silloin sellaista sanaa käytetty. Muistan kuitenkin, miten äiti makasi usein olohuoneen sohvalla ja lasten piti olla hiiren hiljaa. —
- Pelottavinta elämässäni oli, ettei äiti oikeasti kestäisi enää. Silloin isän olisi pitänyt jaksaa vielä enemmän, ja kaikkein pelottavinta olikin se, että isä kuolisi. Sillä silloin minulla ei enää olisi ollut ketään, joka olisi pitänyt huolta.

Entä mikä lause lohduttaa?
-  Tule syliin!
- Se on mielettömän hieno lause. Läheisyys on hyvää täsmähoitoa vaivaan kuin vaivaan. Uskon, ettei ole murhetta, joka ei haalistuisi ja kevenisi sylissä ja silittelyssä.

Lastenpsykiatri Leena Repokari: ”Tunteiden käsittelyä oppii

Nykytrendin mukainen lapsi on aktiivinen, vaivaton ja reipas. Nykyihanteen mukainen aikuinen puolestaan on tehokas, joustava ja aina hyvällä tuulella. Noihin ihanteisiin ei kovin hyvin mahdu hitaus, pohdinta eikä paha mieli. —
- Ylipäätään meillä näyttää olevan yleistymässä sellainen ihmistyyppi, joka on kaikin puolin fiksu, pätevä ja nopea, mutta jolla ei ole kykyä rauhalliseen, intiimiin yhdessäoloon. Osataan kyllä suorittaa, mutta ei olla vaan. Kuitenkin esimerkiksi tunteet ovat sellainen asia, joiden käsitteleminen ja läpi eläminen vaatii aikaa ja rauhaa. Niitä ei voi suorittaa, sanoo lastenpsykiatri Leena Repokari.
Erityisesti varhainen lapsuus on Leena Repokarin mukaan ihmisen elämässä aikamoista tunnemylläkkää. Jossakin vaiheessa elämä on yhtä auringonpaistetta, toisessa vaiheessa täynnä kiukkua, joskus taas koko lapsen maailma on alakuloinen ja sisäänpäinkääntynyt.—
- Yksi lapsuuden perustehtävä on tunteiden käsittelyn oppiminen, ja siinä lapsi tarvitsee apua aikuisilta. Me aikuiset muistamme kuitenkin omasta lapsuudestamme yleensä paremmin ne mukavat asiat ja unohdamme helposti sen tosiasian, ettei lapsena oleminen ole aina ollenkaan niin hauskaa, Leena Repokari toteaa.—
- Lisäksi erityisesti sellaisten vaikeiden tunteiden kuin kiukku, viha, pettymys ja suru käsittely vaatii suorastaan vaivannäköä. Kautta aikojen ihmiset ovat väistelleet vaikeita tunteita, mutta suru, joka on jollakin tavalla lamauttava tunne, näyttää sopivan erityisen huonosti nykyajan kiireiseen elämänmenoon.

Leena Repokari otaksuu, ettei lapsen suru kokemuksena poikkea juurikaan aikuisen surusta. Paitsi että lapsella ei ole kokemusta siitä, että ajan kuluessa suru muuttuu ja lievittyy. Pieni lapsi ei pysty hallitsemaan eikä siirtämään surun käsittelyä toisin kuin aikuinen, ja juuri sen oppimiseen hän tarvitsee aikuisen apua. Tässä prosessissa olennaisinta on se, että lapsella on kokemus siitä, että vanhemmat ovat hänestä aidosti kiinnostuneita. Käytännössä se tarkoittaa Leena Repokarin mukaan ajan antamista lapselle. —
- Enkä tarkoita nyt mitään laatuaikaa, sillä ei lapsen kanssa edes ole sellaista. Suuri osa lapsen kanssa vietetystä ajasta on erilaisten tunteiden ja halujen kanssa takkuamista. Mutta kun yhteistä väljää ja rentoa aikaa on riittävästi, syntyy siihen väliin myös todellista laatuaikaa, hauskoja ja onnellisia hetkiä ja sattumuksia.
Nykylasten suurimmat surut liittyvät Leena Repokarin mukaan juuri lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin. —
- Kyllähän minä sen tiedän, että aikuisten täytyy erota, silloin kun heidän täytyy. Ja toki ero on monissa tilanteissa myös lapsen kannalta parempi vaihtoehto. Mutta lapsille vanhempien ero on aina valtavan surullinen asia. Lisäksi siihen liittyy usein syyllisyyttä, sillä yleensä eroa tekevät vanhemmat riitelevät ja puhuvat pahaa toisistaan eikä lapsi aina tiedä, mitä uskaltaa itse tuntea ja ajatella. Erotilanteessa lapsen kanssa pitäisi käydä useaan kertaan läpi, miksi näin kävi, sekä antaa tilaa lapsen vihalle ja surulle.
Toinen nykylasten suuri suru, johon Leena Repokari on työssään törmännyt, ovat poissaolevat vanhemmat. Vanhemmat saattavat olla niin työorientoituneita ja kiireisiä, etteivät he osaa tai jaksa olla aidosti kiinnostuneita lapsistaan. Tai sitten vanhemmilla on itsellään niin suuria ongelmia, etteivät he pysty huolehtimaan lapsensa tarpeista.
-— Traagisinta on, että tällaiselta hylätyltä lapselta puuttuu kokonaan kokemus siitä, että hän voisi tuottaa iloa jollekin. Tällainen lapsi tavallaan sairastuu suruun ja koko hänen olemuksensa tulee surulliseksi ja alistuneeksi.

Mutta miten itsekin tunteiden kanssa eksyksissä olevat nykyvanhemmat ylipäätään pystyvät auttamaan lapsiaan tunteiden käsittelyssä?—
- On totta, että monesti aikuinen ahdistuu esimerkiksi lapsen surusta ja ohittaa sen mahdollisimman nopeasti, että oma olo helpottaisi. Elämä on kuitenkin sen opettelemista, että pitää kestää myös sitä, että välillä on kurjaa, yhtälailla kuin sitä, että välillä on tylsää. Jos itse on näiden asioiden kanssa heikoilla, kannattaa hakea apua ja hankkia lapsen kanssa olemiseen tukea muilta aikuisilta, Leena Repokari muistuttaa.
Entä mikä surussa oikein pelottaa?
- Suru pelottaa, jos ei ole kokemusta siitä selviämisestä. Lapsen surukokemus on usein niin totaalinen, että hänen on vaikea uskoa, että suru joskus loppuu ja ettei aina tunnu yhtä pahalta. Lapsen lohduttaminen on oikeastaan toivon näkökulman tuomista hänen elämäänsä, sen vakuuttamista, että elämä jatkuu ja kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Juuri tätä samaa lohdutusta tarvitsemme me aikuisetkin suurissa suruissamme.

Kaveri jätti

”Ensimmäisellä luokalla minun paras kaverini oli Ville.Mutta kun tulin kesäloman jälkeen toiselle luokalle, Ville ei puhunut minulle enää mitään, ei halunnut leikkiä minun kanssani eikä vaihtaa Digimon-kortteja. Kun yritin mennä juttelemaan, hän käänsi selkänsä ja meni muiden mukaan. En halunnut enää mennä koulun jälkeen puistoonkaan, koska minulla ei ollut siellä ketään kaveria. Mutta kyllä minä silti välillä menin sinne. Joskus leikin puistossa Villenkin kanssa, mutta se suretti, että ei ollut enää parasta kaveria.”

Isä muutti

”Elämäni surullisin päivä on se, kun isä muutti meiltä. Minä aloitin samaan aikaan koulun. Isän kanssa käytiin ostamassa minulle reppu ja penaali ja äiti puhui vain koko ajan puhelimeen. Ensimmäisenä koulupäivänä äiti tuli minua vastaan ja puhui silloinkin koko kotimatkan kännykkään. Kysyi vain välillä minulta, että oliko koulussa kivaa, ja silitti päätä. Minä en vastannut mitään. Mietin, että pitipä alkaa huonosti koko kouluhomma.”

Uudet kengät

”Yhtenä lauantaina äiti sanoi isälle ja minulle, että menkääpä käymään kauppareissulla myös kenkäkaupassa. Minä tarvitsin uudet koulukengät. Meillä oli isän kanssa kaupassa mukavaa, ja minä sain itse valita parhaat kengät. Kun tulimme kotiin, ja äiti näki ne, hän ei ensin sanonut mitään, katsoi vain. Sitten äiti puhisi itsekseen ja sanoi, että eihän tuollaisilla kengillä voi kouluun mennä. Kouluun tarvittiin kunnon kävelykengät eikä mitään violetteja sandaaleja. Äidin mielestä kengät piti mennä heti vaihtamaan. Minua itketti, kun ne oli niin hienot kengät ja kun äiti ja isä ovat aina eri mieltä. Mutta isä sanoi, että nyt ostettiin tämmöiset kengät, ja sillä siisti.”

Jouduin peikoksi

”Minua harmittaa vieläkin ne päiväkodin juhlat, kun minä jouduin olemaan peikko. Siinä näytelmässä oli mollamaijoja ja peikkoja. Mollamaijoille laitettiin hienot vaatteet ja poskipunaa. Peikoilla oli risat vaatteet ja mustaa väriä naamassa.Kaikki tytöt tahtoivat olla mollamaijoja, mutta koska poikia oli niin vähän, opet sanoivat, että tyttöjäkin tarvitaan peikoiksi. Minä jouduin peikoksi varmaan sen takia, kun minulla on lyhyt tukka. Yksi kaveri sanoi myös, että minulla on ihan liian isot polvet muuhun jalkaan verrattuna.”

Rantapalloparka

”Olimme serkkujeni kanssa mökillä uimassa ja minulla oli uusi rantapallo mukanani. Heittelimme sitä ja pulikoimme sen kanssa. Välillä kävimme syömässä mättäistä mustikoita. Sitten yhtäkkiä huomasin, että rantapalloni oli yksin vedessä.
Huusin mummille, että rantapallo on karannut. Kun mummi tuli rantaan, pallo oli jo kaukana. Yksi serkuistani ehdotti, että mennään veneellä rantapallon perään. Mutta mummi sanoi, että järvellä oli ihan liian tuulista. Aallot kuljettivat palloa yhä kauemmaksi, ja minä vain itkin ja itkin, enkä pystynyt lopettamaan ollenkaan. Mummi sanoi, että nyt mennään saunaan lämmittelemään. Mutta minä vain mietin, että mihinkähän se rantapallorukka on joutunut.”