LASTEN JA NUORTEN PAHOINVOINNISTA on keskusteltu parin viime vuoden ajan, mutta ykkösaiheeksi sen nostivat nuorten tekemät poikkeukselliset väkivallanteot. Ne ovat yksittäistapauksia, mutta kertovat yleisemminkin siitä, että hyvinvointi-Suomessa kaikki eivät voi hyvin.

Syitä ja lääkkeitä on ollut esillä monenlaisia, ja niin pitää ollakin, sillä taustalla on monia asioita. On puhuttu muun muassa vanhemmuuden puutteesta, lapsuuden lyhenemisestä, televisioväkivallasta ja liian suurista koulu- ja päiväkotiryhmistä.

Yhden taustatekijän nostaa esillä tutkija Tapio Kuure tämän lehden keskiaukeamalla. Hänen mielestään oman elämän hallintaa korostava arvomaailma aiheuttaa suuria vaikeuksia sekä tehoyhteiskunnan kyydistä putoaville että siinä menestyville. Ei ole tilaa suurille kysymyksille elämän tarkoituksesta tai hyvästä ja pahasta, vaan vaikeisiinkin ongelmiin haetaan helposti vain teknisiä ratkaisuja. Yhteiskunnan kovassa vauhdissa ei aina huomata, että lapsuus ei ole odotusaikaa aikuisuutta varten, vaan itsessään arvokas elämänvaihe.

PSYKOLOGI KEIJO TAHKOKALLIO muistutti Tikkurilan kirkossa pidetyssä kasvatusillassa siitä, että vanhempien tehtävä on olla läsnä ja huolehtia lastensa perustarpeista. Jos kasvatustavoitteeksi otetaan, että lapsi on mahdollisimman varhain itsenäinen, omatoiminen ja reipas, niin se on kätevää vanhemmille, mutta stressaavaa lapselle. Lapsi ei tarvitse jatkuvia virikkeitä, vaan rauhallista, tavallista elämää.

Perheet eivät kuitenkaan ole ainoita kasvattajia, eikä lasten ja nuorten ongelmia pidä sysätä vain perheiden vastuulle. Nyt tarvitaan laajaa kansalaiskeskustelua, jossa yksi osallistuja on ilman muuta kirkko, jolla on nuorten kohtaamiseen ainutlaatuinen kanava: rippikoulu.

TOIVOTTAVASTI TÄÄLLÄ VANTAALLA päädytään siihen, että kirkon lapsityössä valmisteilla olevat kymmenen teesiä lapsen hyvästä elämästä jaetaan mahdollisimman suurelle joukolle vantaalaisperheitä. Yhteiskunnassa puolestaan kaivataan riittävän isoja saappaita pitämään huolta siitä, että lasten ja nuorten asia ei jää taloutta ja kilpailukykyä korostavan tehokkuusajattelun jalkoihin päätöksenteossa. Olisiko siksi syytä ottaa hallitukseen erityinen perheministeri?