TIISTAINA OLIN hukassa. Sanoin sen ääneenkin. Että meninkin sanomaan sen ääneen. Mikä onni. Sillä yksi lapsi näki tilanteeni hieman eri tavalla. Se minun pitää kertoa nyt sinullekin. Että miten joskus huoleton lause askartelun keskeltä voi olla erittäin merkittävä. Kuulostaa omituiselta, ehkä vähän vanhanaikaiseltakin, mutta annapa, kun jatkan.

"Et sinä missään hukassa ole. Siinähän sä istut, ja me kaikki nähdään sut!" Se lapsi puhui enemmän totta kuin taisi tietää itsekään. Joka tapauksessa olin kerrankin sopivan vastaanottavaisessa mielentilassa kuunnellakseni ja pysähtyäkseni. Montako yhtä osuvaa lausetta on jäänyt huomaamatta? Liian usein on muka niin kiire, että vastaa vain joo joo ja odota.

Kuinka isoja asioita arkeen tarvitaan, että tulisi todistetuksi, etten oikeasti ole hukassa? Huomata ja tulla huomatuksi, niin päätin. Siihenhän se lapsenkin viisas lause perustui; se joka on läsnä ei ole hukassa. Vaikka voihan sitä periaatteessa olla hukassa, vaikka olisikin fyysisesti läsnä. Hienotunteisuudesta rajallista ajattelukykyäni kohtaan siirsin tämän ongelman uudessa teoriassani syrjään. Aloin laskea tilanteita.

KESKIVIIKKONA AAMUJUNASSA sain neuvon, että minun olisi oltava vastaanottavainen. Muussa tapauksessa merkittäviä asioita voisi livahdella ohi. Ensin otin vähän itseeni. Minäkö en olisi kulkenut avoimin mielin? Sitten totesin, että kieltämättä pienet vaikeat asiat ovat painaneet ilmapuntarissani enemmän kuin pienet mukavat asiat.

Olin valinnut oivallisen päivän tilanteiden laskemiseen. Aloin huomata asioita, vaikka aamu tuntui yhtä pimeältä kuin edellinenkin. Sain toivotuksia. Päivästä tuli merkkipäivä vahingossa. Sain nimettömän karamellilähetyksen. Raitapaitani sai ihailua. Kuulumisiani kyseltiin. Ja lapset tuntuivat tulevan syliin useammin kuin tavallisesti. Sitä paitsi bonuksena sain kuulla erityisen meheviä kalajuttuja. Eivätkä ne ole täällä meillä jokapäiväistä herkkua ollenkaan.

Mikä oli muuttunut? Lukiko otsassani, että tänään tämä pää laskee huomatuksi tulemisen tilanteita? Vai oliko todella totta, että huomaaja olinkin minä itse? Se säilynee mysteerinä. Eikä sitä aina kaikkea tarvitse loppuun asti tietääkään. Oli miten oli, ymmärsin, etten ollut oikeasti hukassa. Ainakaan hälyttävästi. Pieni harhailu kai kuuluu ihmisyyteen kuitenkin. Joskus isompikin.

TORSTAINA KOIRANULKOILUTTAJA näytti loistavia piikkiviritelmiä kengissään. Ei haitannut märkä jää pohjien alla. Hän kehotti iloisesti minuakin hankkimaan sellaiset epäkäytännöllisiin kumitossuihini, ettei tarvitsisi keskittyä pystyssä pysymiseen kuhmuraisella maalla. Naurahtelin takaisin. Ehkä vähän hermostuneesti, taas. Joko olin unohtanut omat oppini?

Luuletko, että hukassa olemista voisi estää tai ainakin vähentää siten, että huomaa, kuuntelee ja puhuu? Tämä vuodenaika täällä on tuntunut niin hiljaiselta, ja näkyvyyskin on ollut niin heikko. Mutta sen minä sinulle vain sanon, että aika usein vastaantulija, johon hämärissä törmää, on terveellinen. Hän voi olla oikeassakin.

Ensi sunnuntaina on laskiaissunnuntai, josta alkaa valmistautuminen paastonaikaan.