MINULLE OPETETTIIN koulun uskontotunneilla, että luterilaiset ovat oikeassa, muut kristityt väärässä. Lukiolaisena tutustuin lestadiolaisiin ja kuulin, että muut luterilaisetkin ovat väärässä, vain lestadiolaisilla on oikea usko - mutta ei ihan kaikilla lestadiolaisillakaan, ainoastaan oikean alaryhmän jäsenillä.

Nykyisin vietän joskus talvea Kyproksella, ja siellä minulle on kerrottu, että vain ortodokseilla on oikea usko. Ja tiedän, että ainoan oikean uskon omaavat mielestään monet muutkin kristittyjen ryhmät ja muihin uskontokuntiin kuuluvat.

KUN KAKSI eri tavalla oikeauskoista joutuu vastakkain, kumpikin haluaa todistaa, että toinen on väärässä. Mutta hei, onko se mahdollista? Nämä oikeassaolijoiden ryhmät ovat kovin pieniä.

Onko Jumala ihan totta hylännyt ihmiskunnan enemmistön? Onko minun ajateltava, että myös se vanha ortodoksimies, joka Agia Theklan kirkossa julisti minut vääräuskoiseksi, olisi itse väärässä? Hän oli pahoillaan takiani, hän siis tunsi lähimmäisenrakkautta. Kyllä hänen uskonsa oli oikea.

HAAVEILEN HENGELLISESTÄ ryhmästä, joka uskaltaisi tunnustaa, että Jumala on yksi, mutta ihmisten yritys ymmärtää hänet saa monia muotoja. Virallisia tunnustuksia tarvitaan, ettei uskonnollinen kaipuu ryöstäytyisi villeihin muotoihin ja tuottaisi sairaita tuloksia, kuten maailmanlopunodottajien itsemurhat. Mutta toisten uskon tuomitsijoita ei tarvita.

Minä haluan uskoa, että en tiedä totuutta. Haluan uskoa, että minulle opetettu luterilaisuus on yksi oikea tapa lähestyä asioita, joista ihminen ei voi tietää mitään varmaa. Mutta se ei ole ainoa oikea tapa, eikä usko saa olla lyömäase, jolla hutkitaan toisinajattelevia.

Jos epätoivoinen ihminen terroriteon tehdessään turvaakin uskoonsa, terroriteon syy ei ole hänen uskossaan vaan epätoivossaan. Ja kostoiskuja siunaamaan ei pitäisi vetää Jumalaa, kyllä kosto on ihmisajattelua.