Sateenkaari jäi Suomeen, kun Hakunilan seurakunnan nuorisoporukka lähti kiertämään bussilla Keski-Eurooppaa. Bussiturneelle lähti mukaan 18 nuorta ja lasta, ja tietenkin huoltajia ja kaksi kuljettajaa.

Nuoret olivat itse osallistuneet sekä matkan suunnitteluun että rahoituksen järjestämiseen. He olivat pitäneet arpajaisia, joulumyyjäisiä ja kirpputoreja ja jakaneet lehtiä.

- Me olimme suunnittelussa mukana alusta asti. Suurin huoli oli, onko rahaa tarpeeksi. Matka tuli loppujen lopuksi aika halvaksi, minä sain kerättyä rahaa ehkä eniten. Matkalla eniten rahaa kului veteen ja muuhun juotavaan sekä ruokaan, Heidi Matsinen kertoo.

Vaikka Heidi tunsi matkalaiset oikeastaan jo entuudestaan, hän yllättyi siitä, että ryhmä oli niin hyvä.

- Ihmisillä oli huumorintajua ja he olivat ystävällisiä. Kaikkien kanssa voi puhua. Hyvää oli myös se, että porukka oli eri-ikäistä. Vanhemmatkaan eivät aliarvioineet nuorempia, joten ikäeroa ei sillai huomannut.

Mitä pidemmälle matka eteni, sitä voimakkaampi läheisyyden tunne syntyi matkalaisten kesken.

- Toki siellä tarvittiin ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä aika sairaasti, tosi paljon sosiaalisuutta, koska oltiin niin tiivisti yhdessä.

- Liettuan ja Puolan rajalla oltiin tuntitolkulla, yli viisi tuntia hidastuslakon takia, mutta ei se haitannut. Jos olisimme joutuneet olemaan siellä vielä pidempään, se olisi ollut paha. Olen onneksi niin pieni, että pystyin hyvin nukkumaan penkillä.

Vastassa oli unelmia ja posliiniunelmia

Bussimatka oli pisimmillään reilut tuhat kilometriä vuorokaudessa. Viihdykkeenä oli videoita, karaokea, tietokilpailuja ja pelejä. Välillä pysähdyttiin kokkaamaan, ja samalla tutustuttiin esimerkiksi liettualaisiin kanoihin ja kukkoihin.

Keski-Euroopassa näki, että muoti ja televisiossa pyörivät sarjat - vanhoja osia - ovat samoja kuin Suomessa. Vessat ovat maksullisia eikä niistä päälle päin tiedä, onko toiletissa pelkät jalan kuvat lattiassa vai hieno, itsensä jokaisen käytön jälkeen desinfioiva posliiniunelma.

Matkalla oppi suvaitsevuutta, kun kansallisuudet ja olosuhteet vaihtuivat kaiken aikaa.

- Koko ajan oppi jotakin uutta kansallisuuksista, historiasta ja ihmisistä. Sachsenhausenin keskitysleirin valokuvat olivat karmeita. Ihmiset olivat valokuvissa niin laihoja, Heidi säälittelee.

- Ehkä mä olen oppinut suvaitsevuutta myös kotona. Mun ukki on ortodoksi, eikä se oo koskaan mua häirinnyt.

Aamunavaukset toivottivat retkeläiset uuteen päivään. Laulut raikuivat kitaran säestyksellä, eikä toivelauluista tahtonut tulla loppua. Hartaudet, joita pidettiin iltaisin, rauhoittivat bussikansan päivän kiireistä.

- Kristillisyys tuntui matkalla ja se, että meillä oli suojelus mukana. Jotenkin omituisesti sen tunsi, että joku oli vahtimassa meitä, eikä mitään pahaa tapahtunut.

Ei nolottanut, vaikka lapsettikin

- Matkan aikana syntyi tunne, että olin oppinut tuntemaan ihmisistä eri puolia. Ihmisten läheisyys vaikutti myös siihen, että uskalsi tehdä mitä vaan ja tiesi, ettei nolannut itseään. Loppumatkasta meitä alkoi sit lapsettaa, kun tultiin Tanskaan ja tajuttiin, et kotimatka on tosissaan alkanut, Heidi Matsinen paljastaa.

Lapsettamiselle saattoi antaa vallan levähdyspaikalla, jonka vieressä oli lasten leikkivälineitä. Nuorilla oli juuri siinä paikassa kenties hauskempaa kuin Euro-Disneyssä.

- Kävimme Tanskassa leffassa katsomassa Heart Breakersin. Nauroimme eri kohdassa kuin tanskalaiset, mutta tajusimme leffan.

Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Saksan, Belgian, Ranskan ja Tanskan jälkeen sateenkaari ilmestyi matkalaisille Turun ja Helsingin välillä. Takana oli viisi tuhatta kilometriä ja kaksitoista vuorokautta bussissa. Takana oli myös Pariisi.

- Pariisissa oli taikaa, josta on puhuttu - ainakin yöllä. Mutta oli siellä myös likaista.

Nuoret kiersivät Pariisissa katsomassa nähtävyyksiä, eivätkä he juurikaan shoppailleet Siitä huolimatta paljon jäi näkemättä.

- Pariisissa kävelimme paljon, eivätkä rappuset oikein nyt enää maistu. Kiipesimme Eiffel-torniin, jonka korkein kohta on 320 metrin päässä, mutta riemukaarta katselimme maasta, Heidi myöntää.

Missään matkan vaiheessa ei Heidillä ollut ikävä kotiin.

- Kotiin ei kaipauttanut, mut oli kiva mennä sit kotiin. En vain olisi halunnut luopua ryhmästä.

Jo Turussa ja vielä kotonakin, ovat tunteet olleet aika sekavia.

- Matkalla olin kaiken aikaa Annan ja Riinan kanssa samassa huoneessa. Kotona vähän ihmettelin, että missä Anna ja Riina oikein ovat.

- Maisemat ja kielet jäivät päähän. Kotona oli sit outoa mennä kauppaan, kun kaikki puhuivat suomea, Heidi naurahtaa.