50-LUVULLA KELJOSSA oli lapsilla tapana kirjata kaikki Jyväskylästä Haapamäelle menevät ja tulevat junat pikkuvihkoon. Veturin numero oli erityisen tärkeä. Vertailimme välillä, kuka oli nähnyt mitäkin ja kuinka monta kertaa.

Innoissamme vilkuttelimme aina veturimiehille, kuten siihen aikaan aika yleistä oli. Ja veturimiehet aina vastasivat. Heistä se oli ihan mukavaa.

Pidin kaikesta höyryvetureissa: veturin ärhäkkään metallisesta olemuksesta, jykevistä pyöristä, kultaisista numeroista ja kimeän lennokkaasta ujelluksesta sekä tuosta kaiken kattavasta höyrypilvestä, joka hetken leijui meidän ratapenkereellä seisoskelevien päällä.

ARKI-ILTAISIN TULI JYVÄSKYLÄSTÄ Haapamäelle päin tavarajuna, joka ei aina päässyt tuota Keljon loivaa nousua ylös, vaan joutui pyytämään työntöapua asemalta. Junan tuloon tottui niin, että joskus kun sattui nukahtamaan ennen tuttua puuskutusta, heräsi varmasti kello 22.45 kuulostelemaan.

Nykyään asun taas kotoisasti radan varrella. Sunnuntaina 26.11.2000 joulupukkia tuotiin höyryjunalla Helsinkiin. Minä näin sen! Sain kuulla tutun puuskutuksen, pillin ujelluksen ja peittyä kaikenkattavaan imelän raukeaan höyrypilveen. Ja minä huiskutin koko sydämeni pohjasta - niin kuin ennen.

MUTTA VETURIMIES EI heiluttanut. Nolona valuivat käteni alas ja koetin jatkaa touhuamista, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mikä ennen oli ollut itsestään selvää, näytti nyt kai aika pellemäiseltä. Aika ja ihmiset muuttuvat.

Onneksi on kuitenkin joku, johon voi sataprosenttisesti luottaa. Jumala. Hän on aina sama, varma ja tosi - oli ennen, on nyt ja on jatkossakin.

Tuo varmuus helpotti - vähän - entistä junabongaria.