MISSÄ ELÄMÄN VAIHEESSA satujen todellisuus katosi? Silloinko kun joulupukiksi paljastui naapurin setä, vai silloin kun kesät alkoivat tuntua aina vaan lyhyemmiltä, vai silloin kun äidin syli ei enää ollutkaan koko maailma?

Silloinko katosivat voimat Peppi Pitkätossulta eikä Katto Kassinenkaan enää pörrännyt iltaisin ikkunasta sisään? Siihenkö päättyi ilo satujen maailman ihanuudesta?

Ei. Itse ainakin tunnustan yhä lukevani satuja, toisinaan ihan vain itselleni. On ihanaa uppoutua sadun maailmaan, ja huomata kuinka se kerta toisensa jälkeen herää henkiin, aina uudella tavalla.

NÄIN JOULUN ALLA MIELEENI nousee Astrid Lindgrenin tarina Melukylän lasten jouluvalmisteluista. Sitä lukiessa tuntuu vastapaistettujen pipareiden ja kuusen havujen tuoksu leijailevan nenään kirjan sivujen välistä. Jouluinen tunnelma siirtyy kuin varkain omaan mieleen, tekee mieli heti lähettää joulukortit ja leipoa luumutorttuja.

Sadut, joita isäni luki iltaisin sänkyni laidalla, ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, kuka ja millainen minusta on tullut. Ne sadut vievät minut myös jouluun, jonka lumi on puhdasta kuin lapsen sydän. Ehkä se hyvän hippunen, joka meissä joskus piileskelee, on myös peräisin juuri saduista.

ON USKOMATONTA, ETTÄ tämä maailma, jossa kannustetaan ainaiseen suorittamiseen ja saavutuksien haikailuun, on joskus ollut mielissämme sadun ihmeellinen maailma - kaunis, jännittävä ja niin valtavan avara. Ehkä juuri siksi haluamme lukea satuja uudelleen ja uudelleen. Siksi että voisimme paeta elämän epätodellisuutta sadun todellisuuteen. Siihen satuun, joka on tehnyt meistä totta.