Vuoden ikäinen Vihavaisen Taisto todettiin lääkärintarkastuksessa niin sairaaksi, että hänet olisi parasta lähettää asemasotaan juuttuneesta kotimaasta lentokoneella Ruotsiin hoidettavaksi. Keuhkokuume ja riisitauti kukistettiinkin Tukholmassa nopeasti. Sairaalasta Taisto lähetettiin skånelaiseen maalaistaloon.

- Se oli sotalapselle varmasti niitä parhaimpia paikkoja: maalaiselämää karjoineen ja viljelyksineen. Minua hoiti talon kymmenvuotias tytär. Ensimmäiseksi kielekseni opin skånenmurteisen ruotsin. Mutta se on kyllä jo aikaa sitten kadonnut.

LAURITSALA - SKÅNE - LAURITSALA

Nykyään tilitoimistoa pyörittävän Taisto Vihavaisen ruotsinmuistoissa vilahtelee kanikoppeja ja rakennuksia, sairaalan verhottuja ikkunoita ja valkoisia pitkiä käytäviä. Siitä, että jalka lipsahti polkupyörän pinnojen väliin, on muistona edelleen arpi.

Skånessa elämä oli rauhallista. Nelivuotiaana umpiruotsinkielinen Taisto palasi Suomen Lauritsalaan. Sota oli ohi, isä kotiutunut rintamalta ja maata ryhdytty jälleenrakentamaan.

- Täällä minun sopeutumistani pehmensi melkoisesti se, että kaksikieliseksi oppinut isoveli oli palannut jo aiemmin ja toimi tulkkina. Ja meidän äiti oli niin kultainen vastaanottaja, ettei parempaa osaisi toivoa.

- Sotalapsi-aika sattui minun kohdallani sellaiseen vaiheeseen elämää, että se meni ohi melkein huomaamatta. Mitään ikäviä jälkiä en ainakaan vielä ole huomannut siitä itseeni jääneen. Vasta jälkikäteen olen osannut ajatella sotalapsiaikaa jotenkin historialliselta kannalta merkittävänä.

Taisto Vihavainen on monesti palannut Skånen maisemiin, kesälomalle lapsena ja aikuisena lyhyemmin.

SMÅLANNIN MAITOA JA TUORETTA LEIPÄÄ

Toinen vantaalainen, Liisa Pöyhönen astui Arcturus-laivaan kuusivuotiaana. Hän muistaa ruuman laverisängyt. Liisan piti lähteä vain kesälapseksi pommituksia pakoon. Kesä venyi kuitenkin neljäksi vuodeksi.

- Sota vaikutti minuun niin, että tulin aivan apaattiseksi. Menetin täydellisesti ruokahaluni, ja lopulta lääkäri kehotti lähettämään minut Ruotsiin. Minulla ei ollut mitään lähtöä vastaan. Äiti näytti karttakirjasta määränpään ja valmisteli minua lähtöön.

Liisa halusi päästä maalle, missä saisi maitoa. Sitä olikin eteläsmålantilaisessa pikkukylässä paljon, samoin kuin ihanaa leipää, jota Smålannin äiti leipoi. Kylän väki keräsi Liisalle vaatteita, kaikkea oli riittämiin, varsinkin ystävällisyyttä. Sellainenkin historiallinen päivä koitti, jona kylään tuli banaaneja, kaksi joka lapselle.

Ruotsissa elintaso oli sotavuosien aikana aivan erilaisella tasolla kuin Suomessa. Sotalapsille se tuli onnenpotkuna, tai ainakin kelpo korvauksena koti-ikävään.

- En potenut juurikaan koti-ikävää. Ensimmäisenä kesänä istuin sikolätin reunalla ja jutella sopotin sioille suomea. Osasin kirjoittaa, ja lähettelimme äidin kanssa säännöllisesti postia. Aloin kohta kirjoittaa äidille ruotsiksi. Vaikka kieli vaihtui, minulle ei koskaan ollut epäselvää, kuka olin ja missä oli oikea perheeni.

Kotiin palattua ei kadonnut yhteys Ruotsiinkaan. Säännöllistä kirjeenvaihtoa käytiin, ja Liisa vietti monet lomansa toisella puolella lahtea.

- Henkisen ja fyysisen turvan ja hyvinvoinnin kannalta sotalapseksi päätyminen oli minulle oikeastaan aivan korvaamatonta.

NYT USKALLETAAN TUTKIA OMIA TAUSTOJA

Suomessa sotalapset tapaavat toisiaan. Kun lapsena Ruotsin, Tanskan ja Norjan turvissa eläneet ovat yksi toisensa jälkeen saavuttaneet eläkeiän, on aikaa muistojen vaalimiseen ja yhteydenpitoon. Eri puolille Suomea on syntynyt sotalapsiyhdistyksiä.

- Meillä eläkeläisillä on aikaa puuhastella, nauraa Liisa, joka itse oli viisi vuotta sitten perustamassa koko pääkaupunkiseudun kattavaa Helsingin seudun sotalapset ry:tä.

- Nyt kun monelta ovat omat ja ottovanhemmat nukkuneet pois, uskalletaan tarkemmin tutkia omaa taustaa ja menneisyyttä ilman pelkoa siitä, että kukaan loukkaantuisi.

Suomen sotalapsiyhdistysten keskusliiton ja Helsingin seudun sotalapset ry:n puheenjohtajana toimiva Taisto Vihavainen toteaa, ettei sotalapsista ole paljon puhuttu, vaikka matkaan lähti sentään koko vuoden 1937 ikäluokan verran lapsia.

- Meidän mielestämme olisi kuitenkin jo tullut aika virallisesti myöntää sotalapsille historiallinen status: yksinkertaisesti siitä syystä, että me elimme yhden tämän maan historiallisista tapahtumista erityislaatuisella tavalla.

-----------------------------

Suomesta lähti vuosina 1939-44 Ruotsiin noin 75 000 sotalasta, viitisentuhatta Tanskaan ja Norjaan. Sijoitusperheisiinsä lapsista jäi pysyvästi noin 15 000.

Useimmille sotalapsena olo oli turvallinen elämänvaihe. Monet sairaat lapset pelastuivat kuolemalta. Paluu Suomeen toi kuitenkin mukanaan ongelmia. Kielivaikeudet, muuttuneet perhesuhteet ja raju elintasoero aiheuttivat vaikeuksia.

Sotalapsien paikallisia yhdistyksiä on viime vuosina perustettu eri puolille maata. Helsingin seudun sotalapset toimii pääkaupunkiseudulla kuudetta vuotta.