UUSI VIRSIKIRJA OTETTIIN käyttöön vuonna 1987, ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi 1988, uusi raamatunkäännös ilmestyi painosta 1992, uusi katekismus jaettiin joka kotiin tänä syksynä ja nyt, adventtina 2000 seurakunnissa otetaan käyttöön uudistettu jumalanpalvelus. Ei ihme, jos alkaa hengästyttää.

Kirkkoa syytetään usein jähmeäksi ja konservatiiviseksi. Varmaan se sitä monessa asiassa onkin, mutta omaa hengellistä elämäänsä se on muutamassa vuodessa uudistanut melkoisesti. Siitä tässä uudistuksessa nimittäin on kyse: naispappeus on erillinen päätös, mutta virret, jumalanpalvelus, Raamattu ja katekismus kytkeytyvät toisiinsa. Kyse on siitä, että kirkko haluaa tuoda sanomansa esille tavalla, joka puhuttelee tämän päivän suomalaista, käyttää hänen kieltään.

TOISAALTA UUDISTUS on siis kiinni ajassa, toisaalta se nojaa vahvasti perinteeseen. Raamatunkäännöstä tehtäessä käytettiin lähteenä vanhoja heprean ja kreikankielisiä käännöksiä, virsikirjassa on säilytetty tuttuja virsiä ja joitakin jopa palautettu lähemmäs alkuperäistä asuaan. Uudessa jumalanpalveluksessa on kuultavissa kaikuja gregoriaanisesta perinteestä. Ehtoollisjumalanpalveluksen nimittäminen messuksi on tuttua luterilaisuuden historiasta - se ei siis ole erityisesti katolilainen nimitys.

JUMALANPALVELUSUUDISTUKSESSA on haluttu tehdä messusta "Jumalan kansan juhla" eli korostaa yhteisöllisyyttä papin ja kanttorin soolon sijasta. Niille, jotka ovat suhteellisen vakituisia kirkossakävijöitä tällainen kokemus varmaan syntyy. Sen sijaan vain harvoin kirkkoon eksyvän on vaikeampi päästä uuteen messuun sisälle. Käsiohjelmia tarvitaan vielä pitkään.

Itselleni uudesta raamatunkäännöksestä on tullut läheinen, uudet virret ovat minun virsiäni ja uusi messu tuntuu lämpimältä ja kotoiselta. Mutta entä kun seuraavan kerran aletaan puhua uudistuksesta? Silloin taidan kuulua niihin, joiden mielestä vanhaan ja siksi hyvään ei missään nimessä saa kajota.