VUOSIKAUSIA KIRKOLLISTA KESKUSTELUA seuranneena ei voi kuin ihmetellä sitä tapaa, millä kirkossa keskustellaan. Sen sijaan, että yritettäisiin todella ymmärtää erilaisia näkemyksiä, tilanteiden annetaan kärjistyä ja osapuolet linnoittautuvat syvälle omiin leireihinsä.

Nyt Tampereen piispa ja Nokian kirkkoherra ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa piispa antaa herätysjohtajalle kaksi kuukautta "armonaikaa" ja kirkkoherra syyttää piispaa siitä, että tämä yrittää "sammuttaa herätysliikkeen".

Piispa on omassa roolissaan seurakunnan järjestyksen asialla, marttyyriasenteen omaksunut kirkkoherra vetoaa "vilpittömän uskon" puolesta. Molemmat puhuvat asiaa, mutta omasta näkökulmastaan ja pahasti toistensa ohi.

KUN KESKUSTELUKULTTUURI ON TÄLLAINEN, tuntui virkistävältä lukea arkkipiispa Jukka Paarman haastattelua viimeisimmästä Kotiliedestä. Paarma katsoo, että luterilaiseen perinteeseen kuuluvat sekä jäyhyys että hurmos, samoin kuin körttiläinen ikävöinnin ja kaipauksen asenne ja evankelisen herätysliikkeen iloisen omistava usko.

Ihmiset ovat erilaisia, siksi myös uskonnollisen kokemuksen muodot ja tarpeet ovat erilaisia. Paarman sanoin: "On niitä, joiden elämää sävyttävät voimakkaat tunteet. On myös niitä, joille kaiken lähtökohta on älyllisyys."

Tietysti mikä tahansa ei kirkkoon sovi: tunteelle ei voi panna kaikkea latausta, eikä järjellä selittää uskoa pois. Mutta jos nykyistä useammin nenälle pantaisiin eräässä lastenkirjassa esitellyt rakkauden silmälasit, voisi kirkollinen keskustelukulttuuri kummasti muuttua.

JK. Israelin ja palestiinalaisten väkivaltaisuuksissa kaksi asiaa tuntuu erityisen pahalta. Se, että kiviä heittäviä lapsia ammutaan. Ja se, että lapset on päästetty heittämään kiviä.