SUOMALAISISSA KANSALLISPUISTOISSA ja luonnonsuojelualueilla ylpeillään hyvillä opastuspalveluilla. Polut on viitoitettu ja niiden varressa on tiuhassa erilaisia tauluja, joissa esitellään yksityiskohtaisesti kasvistoa ja luontotyyppejä.

Keskisessä Euroopassa on menty kasvi- ja ympäristötietoutta pitemmälle. Esimerkiksi Sveitsissä kulkee koko maan kattava tiuha kävelyreittien verkosto Wanderweg. Se on merkitty keltaisella salmiakkikuviolla kallioihin ja puunrunkoihin. Paikalliset ostavat kävelykarttoja, joissa luonnontieteelliset tiedot on merkitty tarkasti kääntöpuolelle. Polkujen varsilla on myös opastusta, mutta erilaista kuin Suomessa.

Esimerkiksi kirkkaan alppijärven rannalla tai rotkon yllä kävelijä saattaa löytää mustaan kivitauluun hakatun kirjoituksen, jossa virsirunoilijan sanoin kehotetaan muistamaan, että Jumala on luonut ympärillä näkyvät kauniit asiat.

Sveitsiläisiä Jumalan luomistyö yhdistää. Kävelyretket luonnossa ovat siellä kansalaisten yleisin harrastus. Mutta mitä sanotaankaan suomalaisista: että metsä on kirkkomme?

Milloinkahan seurakunnat, kirkkopalvelut ja metsähallitus - yhdessä tai erikseen - keksivät rakentaa Suomeen tällaisia hiljentymisen luontopolkuja? Etelä-Sveitsin katolisen alueen mustat kivitaulut voisivat meillä vaihtua kookkaiksi mäntypuisiksi krusifikseiksi, joiden oheen olisi kirjoitettu raamatunlause tai virrenpätkä.