Ennen Anne Spångman piti hautausmaista. Ne olivat hänelle paikkoja, joissa oli hyvä rauhoittua ja hiljentyä. Usein hän myös auttoi haudoilla käyviä huonokuntoisia vanhuksia. - Rakastin hautausmaita, 35-vuotias Anne sanoo.

- Olen aina kunnioittanut ja ihaillut vanhoja ihmisiä, jotka käyvät kaikkien sukulaistensa ja tuttaviensa haudoilla, vaikka itse tuskin pystyvät kävelemään. Hautausmaista tuli sittemmin myös Annen työpaikka. Hän perusti

90-luvun puolivälissä yksityisen hautojen hoito- ja kunnostuspalvelun, ja töitä riitti. Anne puhdisti hautakiviä, korjasi niiden kultauksia, paikkasi lohkeamia ja hoiti hautoja, vei kesällä ja juhlapäivinä kukkia ja kynttilöitä. Sitten omassa lähipiirissä oli liian monta kuolemaa. Annelta kuoli parin vuoden aikana syöpään kolme läheistä ihmistä. He kuolivat kaikki noin viisikymppisinä, kesken kaiken ja melko nopeasti sairastumisensa jälkeen. Lisäksi yhdeltä nuorelta perheenjäseneltä löytyi kolmekiloinen kasvain, jonka kanssa hän elää loppuelämänsä.- Siihen loppui minun elämässäni kiire, Anne toteaa.

"SYÖPÄ ON KUIN PETO, JOKA SYÖ IHMISIÄ"

Läheisten ihmisten perättäiset kuolemat salpasivat Annen täysin. Hän rupesi pelkäämään hautajaisia, hautausmaita, kuolemaa ja syöpää. - Mielessä pyöri vain syöpä, syöpä, syöpä. Syövästä tuli minulle hirveä asia. Se oli kuin peto, joka syö ihmisiä. Olin jo ihan varma, että kuolen siihen itsekin.Samoihin aikoihin Annen pieni lapsi sairasti jatkuvasti korvatulehduksia. Korvatulehduskierre vei yöunet kolmeksi vuodeksi. Anne jätti työnsä hautausmailla ja jäi kotiäidiksi. Hänellä - ennen energisellä nuorella naisella - oli ollut jo pitempään täydellistä väsymystä, unettomuutta ja outoja kipuja. Anne kävi useilla lääkäreillä: hänen epäiltiin sairastavan mm. paniikkihäiriötä ja masennusta. Sitten löytyi vastaus. Anne ei ollut sairastunut pelkäämäänsä

syöpään vaan fibromyalgiaan eli pehmytkudosreumaan, 30-50-vuotiaiden stressaantuneiden naisten sairauteen. - Jokaisella on heikko kohtansa. Jos ei krakaa sydän, pää

eikä maha, niin sitten tulee fibromyalgia, niin kuin minulle. Siitä olen onnellinen, että mielenterveys ja sydän ovat toistaiseksi kestäneet, Anne sanoo. - Kun sairaus alkoi, minusta tuntui, että hampaat irtoavat ja säiden vaihtuessa oli sellainen olo, että lihakset revitään irti. Kurjimpina hetkinä tuntui kuin olisi jäänyt asfalttijyrän alle.Nyt Anne on opetellut parin viime vuoden ajan elämistä sairauden, siihen liittyvän kivun ja jatkuvan lääkityksen kanssa. - Pahinta on kivuista johtuva unenpuute ja väsymys. Kun menen illalla nukkumaan, herään siihen, että olen nukahtamaisillani. Herään ihan kaikkeen. Unilääkkeitä en halua syödä, mutta särkylääkettä ja lihaksia rentouttavaa lääkettä otan iltaisin, etteivät lihakset kramppaisi yöllä.- Tänä syksynä aloitin judon. Minun pitäisi koko ajan pitää

huolta lihasten kunnosta. Judo on myös siitä hyvä laji, että siinä pitää keskittyä niin täysin, että kaikki muu unohtuu. Se tekee hyvää päälle. Judon avulla yritän pudottaa myös lääkkeistä kertyneitä kiloja.

"MINÄKIN HAIKAILIN ENNEN OMAN AJAN PERÄÄN"

Lapset ovat auttaneet Annea jaksamaan. Samoin puhuminen.

Anne on hakenut myös aktiivisesti apua. - Kun olin todella maassa, kävin muun muassa juttelemassa Hämeenkylän seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa. Olen myös rukoillut lapsesta saakka. Joka ilta kiitän Jumalaa siitä, että hän on pitänyt huolta, ja rukoilen voimia ja suojelusta perheelle ja muille läheisille ihmisille, ystäville ja naapureille. Tällä hetkellä Anne on erityisen kiitollinen perheestään.

Hänellä on kolme poikaa - 5-, 10- ja 15-vuotiaat, joista vanhin asuu isänsä luona. Anne elää kahden nuoremman pojan ja nykyisen miehensä kanssa Varistossa. Koti on viihtyisä: kukkia, kauniita verhoja ja koriste-esineitä. Ylhäällä parvella on Annen työmaa: käpyjä, kiviä, kuivattuja kukkia ja lehtiä, jäkälää, kaikkea mahdollista. - Minä olen tällainen tilpehöörintekijä. Koko ajan näprään jotakin. Nyt jälkeenpäin työputken katkeaminen ja lasten kanssa kotona oleminen tuntuvat hyvältä asialta. Tärkeintä on yrittää tehdä heille hyvä ja turvallinen arki. - Aamupäivät menevät pienimmän pojan kanssa puuhatessa ja jutellessa. Hän on kiinnostunut luonnosta ja siitä, miten kaikki toimii. Me tutkimme yhdessä kirjoja ja mietimme asioita. Tuntuu, että olen oppinut hänen kanssaan enemmän kuin koko kouluaikana.- Ihmiset - varsinkin pienten lasten vanhemmat - haluaisivat koko ajan omaa aikaa. Minäkin olen haikaillut sen perään, mutta kuolemat pysäyttivät. Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Kyllä sitä omaa aikaa vielä tulee, jos sitä on tullakseen. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä.

"NYKYÄÄN EN AINA SANO, ETTÄ MENEE HYVIN"

Anne on kokenut pienen ajan sisällä niin suuria muutoksia, että harva asia on enää niin kuin ennen.- Olen muuttunut viime vuosien aikana niin paljon, että

vanhat ystäväni tuskin tuntisivat minua. Arvomaailmani on muuttunut niin paljon, että he pitäisivät minua varmaan tekopyhänä. Anne oli 20-vuotias, kun meni naimisiin ja sai ensimmäisen lapsen. Sitten syntyi toinen lapsi. Tärkeitä olivat oma ulkonäkö ja omat menemiset. Anne oli aina tottunut pärjäämään. Hän oli myös jo kotona oppinut, että julkisivu pidetään kunnossa, tapahtuu sen takana mitä tahansa.- En koskaan puhunut huonoista asioista. Häpesin, kun tein jotakin väärin, mutta en pystynyt myöntämään mitään. Kuolemat ja oma sairastuminen ovat vieneet pinnallisuutta. Nykyään, jos joku kysyy minulta, miten menee, en aina vastaa, että hyvin, jos ei kerran mene. Tahdon olla rehellinen itselleni ja muille. Elämä on niin arvokasta, että pitää yrittää elää hyvin.- Mutta en todellakaan ole mikään pyhimys. Olen välillä

todella kauhea, huudan ja räyhään. Mutta yritän sopia asiat. Pyydän nykyään jopa anteeksi. Olen ehkä tullut aikuiseksi.

"MINULLE ON JÄÄNYT MENETTÄMISEN PELKO PÄÄLLE"

Tänä pyhäinpäivänä Anne menee käymään omaisten haudoilla.

Ensi keväänä hän suunnittelee taas ottavansa uusia hautoja hoidettavaksi. Anne on koko ajan huolehtinut vanhojen asiakkaittensa tilaukset.

Joillekin haudoille hän vie tänäkin pyhäinpäivänä kynttilöitä ja havukransseja. Tänä syksynä hän on luvannut myös puhdistaa ja kunnostaa ystävänsä äidin hautakiven. Vanhojen hoitosopimusten haudat ovat Annelle tuttuja ja turvallisia, mutta uudet laukaisevat kuoleman ajatukset. Ennen Annea ei hautoja hoitaessa kiinnostanut, keitä haudatut olivat, minkä ikäisinä he olivat kuolleet tai mitä heille oli tapahtunut. Mutta nyt hänen ajatuksiinsa nousee heti kuollut ihminen, hänen elämänsä ja kuolemansa. Asiakkailtaan hän ei kuitenkaan kysele mitään. He kertovat sen, mitä haluavat.Omaa kuolemaansa Anne ei enää pelkää. Hän on miettinyt sitä

ja jopa valinnut itselleen hautakiven. Mutta hän pelkää, että menettää jonkun läheisen ihmisen. Annelle on jäänyt menettämisen pelko päälle. Arjessa pelko on jossakin mielen laitamilla, taka-alalla, mutta hautausmaalla se iskee pintaan. Ja syövät nousevat edelleen mieleen. - Syöpä on minun elämäni peikko. En esimerkiksi käytä enää

paljoakaan alkoholia enkä tykkää tupakanpoltosta, sillä jossakin mielessäni kummittelevat maksa- ja keuhkosyövät. Kun mieheni pyytää tuomaan tupakkaa, välillä tuon ja välillä en, mutta koskaan en tee sitä mielelläni, koska en halua jouduttaa hänen kuolemaansa.

"HAUTAKIVEN ÄÄRELLÄ TAJUAA, ETTÄ IHMINEN ON MENNYT POIS"

Omaisten haudalla käynti on monelle vaikeaa. Anne tietää

sen. Hän hoitaa muun muassa sellaisia hautoja, joille omaiset eivät ahdistuksensa vuoksi pysty itse menemään.- Kuolema on kummallinen asia. Kun kerrotaan, että läheinen on kuollut, ei sitä vielä käsitä. Kun on hautajaisissa, siitä ymmärtää ehkä jotakin. Mutta vasta kun ihmisen nimi on hautakivessä, tajuaa, että siellä haudassa se on. Siitä alkaa suru ja yksinäisyys.- Luulen, että usko kuolemanjälkeiseen elämään auttaa omaisia jonkin verran. Itse uskon, että hyvät ihmiset pääsevät taivaaseen ja pahat joutuvat helvettiin. Uskon myös, että jos pyytää Jumalalta anteeksi, hän saa, ja on siten lähempänä taivasta. - Mutta mitä tarkoittaa, että ihminen pääsee kuoleman jälkeen taivaaseen? Sitä en tiedä. Lapsenomaisesti ajattelen vain, että siellä on varmaan parempi kuin täällä.

-------------------------

Mitä tapahtuu, kun läheinen kuolee?

Saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin, johtaja, lääkäri Juha Hänninen, mitä ihminen käy läpi, kun omainen kuolee, ?- Keskeistä kuolemassa on luopuminen. Jos omainen on sairastanut pitkään, luopumista on ollut mahdollista pohtia etukäteen. Silti kuolema realisoituu aina vasta, kun arjessa on tyhjä paikka. Moni sanoo läheisen kuoltua, että "olihan tätä odotettu, mutta silti tyhjyyden tunne yllätti".- Omaisen kuoltua ihminen käy läpi myös omaa kuolemaansa.

Kun vanhemmat kuolevat, siirtyy itse pykälän verran eteenpäin sukupolvien ketjussa. Voi tuntua ahdistavalta, että itse on seuraavana vuorossa. Erityisen ahdistavia ovat sellaiset kuolemat, jotka tapahtuvat kronologisesti väärässä järjestyksessä, esimerkiksi kun lapsi kuolee ennen vanhempiaan.

Millainen on hyvä hyvästijättö?

- Meidän ideologiamme Terhokodissa on, että kuolema saa tulla. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, onko kuolemastakin tullut suoritus. Ihmisillä on paineita järjestää omaiselleen mahdollisimman hyvä kuolema. Harvoin kuolema menee kuitenkaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Keskivertokuolema on melko arkinen. - On myös liikaa vaadittu, että kuoleman hetkellä hoidettaisiin kaikki menneet murheet ja epäsovut kuntoon. Jos 60 vuotta on tapahtunut raskaita ja ikäviä asioita, ei siitä millään saa aikaan hyvää kuolemaa. Monesti yritetään liikaa, kun riittäisi se, että ollaan.

Entä, jos syyllisyys painaa?

- Joskus ihmiset tuntevat syyllisyyttä siitä, että ovat itse jääneet eloon. Silloin saattaa tuntua, ettei ole oikeutta iloita ja nauttia elämästä. Mutta elämä jatkuu. Kyllä läheisen kuoltua voi mennä esimerkiksi elokuviin tai konserttiin. Sisiliassa naisleski pitää edelleenkin surupukua koko loppuelämänsä. Meillä Suomessa ei ole enää virallista suruaikaa. - Pitkä ja vaikea sairaus saa usein omaiset toivomaan, että

toinen kuolisi ja sekä sairaan että omaisten elämä helpottuisi. Siitäkään on turha tuntea kuoleman jälkeen syyllisyyttä, sillä on ihan luonnollista, että ihmiset väsyvät.

Miten ihminen selviää kuoleman aiheuttamasta surusta?

- Joillekin on hyvä mennä töihin heti. Toiset tarvitsevat lomaa. Kannattaa joka tapauksessa antaa itselleen tilaa ja rauhaa, jättää tietoisesti turhia stressitekijöitä pois. - Nykyään on vallalla ajatus, että suru on sairaus tai että

suru on oire. Mutta niin ei ole. On täysin normaalia ja luonnollista, että kun läheinen kuolee, ihminen romahtaa ja joutuu surun valtaan. Ihminen ei ole silloin ehkä työkuntoinen, mutta ei hän ole sairaskaan, vaikka hän Suomessa saakin sairaslomaa. Parempi systeemi on esimerkiksi Ranskassa, jossa ihminen voi saada erityistä saattolomaa, kun hänen omaisensa sairastaa ja kuolee.

Onko surulla kaavaa?

- Ei ehkä suoranaista kaavaa, mutta joitakin vaiheita surussa voi nähdä. Välittömästi omaisen kuoltua ihminen ei ehkä tajua, mistä on kysymys. Asia on liian raskas kohdattavaksi. Hän saattaa olla euforinen, toimelias, puhelias, ja jopa hilpeä. Suru tulee todeksi usein hautajaisten jälkeen, kun menee kotiin eikä siellä olekaan ketään. Varsinkin puolison kuoltua koti tuntuu tyhjältä, kun kommentoija ja arjen peili puuttuu. Ajan mittaan löytyy sitten uusia peilejä. Asiat rupeavat loksahtamaan paikoilleen.- Yleensä ihmiset pääsevät irti surusta tavallisen elämän keskellä. Surua ei ratkaista pikaterapialla, vaan jonkinlaisen prosessin kautta suru muuttuu ja jonakin päivänä ihminen huomaa, ettei se enää paina.

Milloin kannattaa hakea ulkopuolista apua?

- Joillekin suru jää päälle. Heitä saattaa auttaa esimerkiksi sururyhmä. Joillekin surusta ja muistoista saattaa kuitenkin tulla osa elämää. On ihmisiä, jotka käyvät Terhokodissa vuodesta toiseen hakemassa lohtua ja muistelemassa.- Jos suru muuttuu depressioksi, kannattaa mennä lääkäriin.

Ja jos tietää, että itsellä on taipumusta esimerkiksi masennukseen tai vaikkapa alkoholin liikakäyttöön, on hyvä ennakoida riski.